Toiminut vuosina 1938-1985

Äänekosken sulfiittisellutehdas

Sulfiittisellua maailmalle

Nuorena juuri 18-vuotta täyttäneenä poikana vuonna 1974 pääsin tehtaalle töihin. Siihen aikaan työhön pääsemiseen riitti vielä pelkästään oma halu. Tehtaiden työhönotto sijaitsi noihin aikoihin tehtaan paloaseman vieressä olevassa matalassa punatiilisessä rakennuksessa. Tänä päivänä siinä toimii Äänekosken Ekocenter. Aaltosen Anneli kertoi, että vaihtoehtoina tulevaksi työpaikaksi löytyi joko kartonkitehdas tai sulfiittisellutehdas. Tarkemmin asioita tuntematta valitsin näistä sulfiittisellutehtaan ja niin minusta tuli selluntekijä.

Ensimmäinen työpäivä tehtaalla alkoi 16.10.1974 klo 7 aamulla vuoromestarikonttorin kautta. Jotenkin se löytyi sokkeloisen tehtaan ylimmästä kerroksesta. Vuoromestarikonttorissa oli paikalla ylimestari Kauko Saarinen ja I-vuoron mestari Kullervo Kovanen. Tervetuloa meille töihin -toivotusten jälkeen lähdettiin tulevaa työpaikkaa eli sellun kuivauskonetta kohti. Koneella oli juuri sinä päivänä ollut jotakin remonttia ja kuivauskaappi oli poissa käytöstä. Sellua ajettiin märkäleikkurin kautta välivarastoon.

Ensivaikutelma tulevasta työpaikasta oli hämäävä. Muistan ajatelleeni, että miten kaikkien noiden isojen ja monimutkaisilta näyttävien koneiden keskellä oppii tekemään työnsä. Aluksi oli tietenkin tärkeätä vain seurata toisia ja ottaa mallia heidän työskentelystään. Koko ensimmäinen työpäivä kuluikin märän sellun paalauksessa ja sidonnassa välivarastossa. Toisena työpäivänä päästiin sitten itseasiaan. Olinhan tullut rässipojaksi sulfiittiin. Siihen aikaan sellua paalattiin sulfiitissa neljän miehen työryhmässä, joista kolme oli aina vuorollaan pakkarina, saksimiehenä ja vaakamiehenä ja yksi toimi kääremiehenä. Viimeksi mainitun tehtävänä oli huolehtia siitä, että kääreet ja sidontalangat riittivät paalaukseen. Hän myös tauotti toisten kahvi- ja ruokatauot.

Vuoromme työkavereista muistan vielä seuraavat: Seppo Kautto keittäjä, Mikko Hämäläinen kuoppamies, Allan Kemppainen sihtimies, Antti Kukonlehto valkaisija, Unto Hiekkala vuorokorjausmies, Jorma Hiekkala myrkkymies, Eino Vanninen vuorovaramies, Aarne Uusitalo koneenhoitaja, Timo Heikkinen kaappimies, Sipponen etunimeä en muista oli haihduttaja, Irene Rautiainen käytöntarkkailija ja Urpo Paananan trukkimies. Rässipoikia oli omana aikanani niin monia, että en muista heistä enää kuin Kari Hartikaisen, Asko Hasan, Ismo Tyyskän, Jorma Heimosen, Tauno Veijosen ja Hannu Valon.

Sulfiitin loppupuolella rässillä siirryttiin paalaamaan kahden miehen ryhmissä. Tällöin työ muuttui paljon inhimillisemmäksi ja mielekkäämmäksi. Työtä tehtiin silloin siten, että joka toinen tunti oli vapaa ja joka toinen oltiin työparin kanssa rässillä. 1970-luvun lopulla kuivaan päähän asennettiin vielä sellun rullauslaitteet eli pope ja pituusleikkuri pakkalinjoineen. Tämäkin toi vaihtelua paalaustyöhön ja teki siitä joskus jopa melkein mukavaa.

Kujeita ja vähän muutakin

Työn yksitoikkoisuutta pyrittiin vähentämään keksimällä kaikenlaisia pikku kujeita toisille. Joskus yövuorossa saatettiin sitoa tauollaan rähjäkasan päällä nukkuvan kaverin kengännauhat yhteen. Joskus taas pudotettiin ryminällä jotakin kolisevaa alas aivan nukkujan vieressä. Kerran meidän vuorossa oli rukkikuskina Iso-Jussiksi kutsuttu mies. Hän oli kuten nimestäkin arvaa isokokoinen ja vahvannäköinen. Saimme päähämme sellaista, että miltähän se näyttäisi, jos Jussi kantaisi selässään 200 kg painavaa sellupaalia. Teimme rautalangasta paalin muotoisen kehikon, jonka päälle laitoimme sellukääreet ja langat sekä kaikki tarvittavat leimat ja numerot. Jussi otti sitten tekemämme paalin selkäänsä ja kuljetti sitä muina miehinä märänpään valvomon ohitse. Itse olimme katsomassa ja naureskelemassa taustalla. Oli siinä hämmentyneen näköisiä ilmeitä valvomon sisällä, kun he näkivät Jussin helpon näköisesti kävelevän 200 kilon painoinen sellupaali reppuna selässä.

Siihen aikaan ei alkoholin käyttöä työmaalla valvottu ehkä niin painokkaasti kuin tänään tehdään. Koska kaikki osalliset ovat jo kuolleet, voin varmaan kertoa erään tarinan tähän liittyen. Eräs työkaveri tuli erään kerran yövuoroon sievässä laskuhumalassa. Hän onnistui jotenkin välttämään vuoromestarin kontrollin vuoron alussa ja sitten väsymyksen yllättäessä meni kuivauskaapin taakse lämpimään paikkaan kääreiden päälle nukkumaan. Eipä häntä sitten vuoron aikana enää näkynytkään ja porukalla tehtiin hänen työnsä vuoromme aikana. Jälkeenpäin sitten kuultiin, että hänet oli herättänyt seuraava vuoro aamulla todeten, että olisi varmaan hyvä mennä kotiin jatkamaan nukkumista.

Pakkotahtista liukuhihnatyötä

Sellun paalaus sulfiitin rässillä oli liukuhihnatyötä parhaimmillaan. Siihen ei kaikista ollut ja toiset eivät siihen työhön halunneet millään. Joskus kahdeksan tunnin työpäivän aikana saatiin pakettiin jopa 220 sellupaalia. Yhden paalin käsittelyajaksi tulee työvuoron aikana silloin noin kaksi minuuttia. Tästä työpaikasta ei lähdetty edes vessaan ilman, että tilalle tuli joku tuuraaja. Tosin sulfiitin kuivassa päässä ei edes vessaa ollutkaan, vaan pienemmät tarpeet käytiin tekemässä pikaisesti joko kuivanpään ulko-oven pieleen tai pulpperin alakertaan. Varsinkin viimemainitussa paikassa oli kesäisin mielenkiintoinen tuoksu.

Työskentelyolosuhteet sulfiitin kuivassa päässä olivat siihen aikaan haasteelliset. Kesällä oli tukalan kuumaa ja ilma oli kosteata. Vieressähän hehkui lähes koko konesalin mittainen kuivauskaappi, joka takasi lämmityksen. Talvella taas oli kylmää ja vetoista. Valmis sellupaali pujahti varastoon rässin takana olevasta aukosta, jonka suojana oli vain viltistä leikattu palanen. Aina paalin työntyessä aukosta varastoon viltinpalanen nousi mukana ylös ja päästi varaston kylmää ilmaa puhaltamaan suoraan pakkaajien päälle. Konesalissahan oli alipaine ja siitä johtuen ulkoilma pyrki tulemaan sisälle kaikista mahdollisista rakosista. Joskus tätä vielä pahensi rässin vuotovedet: Suuri paalauspuristin toimi vedenpaineelle ja sen tiivisteet alkoivat heiketessään vuotaa. Rässin noustessa yläasentoonsa paine linjassa kasvoi ja vettä alkoi suihkuta lähellä työskentelevien päälle. Tätä yritettiin lieventää laittamalla paksua rastaa rässin mäntään. Lopulta vuoto tuli aina niin pahaksi, että tiiviste oli pakko vaihtaa. Silloin tiivisteenvaihdon aikana ajettiin käärettä. Luulenpa, että tämän päivän ihmiset eivät suostuisi työskentelemään sellaisissa olosuhteissa.

Sellupaali sidottiin kiinni viidellä rautalangalla, joista kaksi oli paalin lyhyellä ja kolme pitkällä sivulla. Langat pujotettiin paalin ympäri rässin painaessa paalia kasalle. On oikeastaa melkoinen ihme, että kukaan ei tiettävästi loukannut silmiään tässä työpaikassa: Sidontalangat työnnettiin paalin päältä takaisin lähtöpuolelle ja ne ilmestyivät näkyville juuri sidonnan tekevän pakkarin silmien korkeudelta. Jos ei osannut tätä varoa, saattoi palaava lanka osua silmään ja jopa puhkaista sen. Jossakin vaiheessa pakkarin puolelle tuli ilmeisesti työsuojelupuolen vaatimana langat alaspäin kääntävät kourut. Näistä oli kuitenkin melkein enemmän haittaa kuin hyötyä. Uusia työntekijöitä koulutettaessa tämä turvallisuusasia oli se, jota korostettiin aina uudelleen ja uudelleen.

Päänvienti kuivauskoneella

Päänvienti kuivauskoneella oli oma tarinansa. Sen alkaessa rässipojat kiipesivät kamuran päälle auttamaan sellurainan irrotuksessa kamuran imukelkasta. Sitten rainaan tehtiin kiilamainen, hitaasti levenevä viiste, jota lähdettiin käsin viemään kuivauskoneella eteenpäin seuraavassa järjestyksessä: I puristin, II puristin, välikuivain, III puristin ja sen kautta pää lopulta työnnettiin kuivauskaapin alaosasta kuljetintankojen väliin. Kuivauskaappi oli kymmeniä metrejä pitkä, koko konesalin korkuinen laitos, jossa märkä selluloosa kuivattiin. Päätä vietäessä kaksi rässipoikaa jäi kaapin märkään päähän ja loput kaksi menivät kuivaan päähän kaappia. Molemmilla puolilla kaappia oli käsin ylös veivattava hoitotaso, jolla noustiin ylös päin päänviennin edistyessä. Sellurainan pään saapuessa kaapin päähän, se käännettiin ohjaintelan kautta ympäri ja työnnettiin menemään takaisin kohti kaapin toista päätä. Tämän jälkeen kelkalla noustiin seuraavalle tasolle odottamaan sellurainan paluuta. Päänviennin edistyessä kaapissa kuivauspuhaltimia käynnistettiin lisää ja kuumaa ilmaa alkoi tulla kaapin avoimesta luukusta ulos kovalla paineella. Tulemista kaapin yläkerroksiin voi hyvin verrata siihen, että istuu vaatteet päällä saunan lauteella. Päänviennin jälkeen mentiin suoraan rässille jatkamaan paalaamista. Ei ollut mitään mahdollisuutta päästä pesulle tai vaihtamaan vaatteita. Varsinkin talvella tämä oli joskus hyvin epämukavaa: Märissä ja hikisissä vaatteissa tehtiin töitä kylmässä ja vetoisessa paikassa.

Huovanvaihto kuivauskoneella

Kuivauskoneen jokaisella kolmella puristimella oli kuivaushuopa. Ne olivat kulutustavaraa ja ne kestivät oman aikansa. Käyttöikänsä loppupuolella niihin alkoi tulla reikiä ja niiden reunat usein hajosivat. Tällöin huopa piti vaihtaa. Huopien vaihtotyö oli urakoitu ja työporukkaan kuului usein koko konesalin henkilöstö. Vaihtotyötä johti koneenhoitaja. Työ alkoi vanhan huovan poistolla. Tämä tapahtui siten, että huopa vedettiin puukolla halki ja puristinta hitaasti pyörittämällä rikkinäinen huopa vedettiin konesalin lattialle. Ennen uuden huovan asennusta jouduttiin avaamaan kaikkien huopaa ohjaavien telojen kaulat ja samalla teloihin mahdollisesti tarttuneet epäpuhtaudet kaavittiin pois. Uutta huopaa asennettaessa huopa vietiin yksi kerrallaan ohjaintelojen päälle ja puristimen väliin. Kun tämä oli tehty paikalleen laitettava huopa levitettiin teloille koko leveyteensä ja kiristettiin paikalleen. Vaihtotyössä meni yleensä aikaa muutama tunti.

Seisokkiajan töitä

Tehtaan seisokkien aikaan rässipoikia vietiin usein sihtiosastolle tai valkaisuun pesemään rumpukuivaimien viiroja, joihin prosessista tarttui tehtaan käydessä pihkaa ja muita tahmoaineita. Työ oli periaatteessa helppoa ja yksinkertaista. Sadevaatteet päällä istuttiin pesurin laidalla ja korkeapainepesurilla pestiin hitaasti pyörivää rumpua. Yksitoikkoistahan se toki oli, mutta vaihtelua rässin liukuhihnatyöhön. Joskus jouduttiin pesemään myös sellutehtaan kyyppejä. Ne olivat pieniä, erimuotoisia prosessissa tarvittavia massasäiliöitä. Sisälle niihin mentiin tikkailla pesuletkun kanssa. Kyyppit pestiin puhtaaksi ja pohjaventtiilistä laskettiin liat ja limakertymät kanaaliin.

Mielenkiintoista oli joskus joutua sellukattilan sisälle. Kattilat oli sisäpuolelta vuorattu kivipintaisilla laatoilla, jotka joskus pääsivät irti kiinnityksestään. Uusien laattojen kiinnityksen jälkeen irronneet rippeet oli saatava pois kattilan sisältä. Tämä tapahtui siten, että kattila täytettiin lastuilla sopivaan työkorkeuteen irtoamiskohdan kanssa. Tämän jälkeen kattilan suulta laskeuduttiin köysitikkailla sen sisälle. Toinen mies oli luukun yläpäässä varmistamassa turvaköyden avulla laskeutumista ja työn lopussa poistumista kattilan sisältä. Laattojen rippeet nostettiin pitkään naruun kiinnitetyn ämpärin avulla. Työ ei sopinut sellaiselle, joka kärsi korkeanpaikan- tai suljetun paikan kammosta. Kattilan sisälle meneminen oli aina vapaaehtoista eikä sinne käsketty ketään vastoin omaa tahtoa.

Joskus talvisin jouduttiin menemään happotorniin lastun rassaukseen. Happotornin sisällä oli kolme korkeata siiloa, joista lastuja otettiin sellunkeittoon. Jos lastut olivat siiloon mennessään kosteita ja sisältöä ei pitkään aikaan käytetty, niin lastut jäätyivät kiinni toisiinsa ja siilon seiniin. Tätä varten siilojen seinissä oli avattavia luukkuja, joista pääsi rassaamaan lastusiilon sisältöä. Työtä tehtiin pitkillä puuvartisilla kekseillä. Joskus jouduttiin avaamaan kaikki luukut ja tekemään työtä monta tuntia ennen kuin lastupatteri saatiin liikkeelle. Tämä tapahtui melkein aina kovalla rysäyksellä ja silloin sai pitää varansa, että ei saanut sormilleen iskua keksin varresta. Happotorni oli kolkko ja kylmä työpaikkana talvisin. Onneksi siellä ei tarvinnut käydä kuin harvakseltaan.

Seikkailu happotornin katolla

Happotornia sulfiittiprosessissa tarvittiin siihen, että siinä valmistettiin sellun keitossa tarvittavat kemikaalit sekä lisäksi torni toimi puuhakkeen varastona. Happotornista tulee mieleen vielä yksi tarina. Kerran jossakin seisokissa päätimme, että käydään tornin katolla katselemassa maisemia. Kivihissillä sinne pääsi helposti ja nopeasti. Olihan ne maisemat komeat sillä oltiinhan noin 70 metrin korkeudessa. Muistan joskus jonkun hurjapään seisoneen käsillään tornin päällä olevilla kaiteilla. Ongelman alkoivat sitten, kun tuli poislähdön aika. Kivihissi oli mennyt alas eikä sitä saatu tulemaan tornin päälle enää millään. Se oli varmaan käytössä alhaalla. Ei siinä auttanut lopulta muuta kuin tulla alas tornin etupuolella olevia jyrkkiä kierreportaita pitkin. Se oli todella pelottava ja hurja kokemus. Silloin päätettiin, että ei tulla enää koskaan takaisin happotornin päälle.

Massakuopille piiloon

Sellukeiton valmistuttua se puhallettiin keittimestä massakuopille, joissa massan varsinainen pesu ennen lajittelua tapahtui. Tehtaan loppuvaiheessa tosin siirryttiin keitinpesuun, joka oli paljon vähemmän ympäristöä kuormittava tapa. Massakuopilla puhallettu sellukeitto pestiin suurilla pyörivillä vesipesureilla isoissa lattian alla olevissa kuopissa. Massakuoppiin liittyy yksi hauska muisto: Aina puhalluksen saapuessa massakuopille sinne tuli samalla voimakas keittohapon käry ja ilma oli kuin Lontoon sumussa. Tämän tietysti kaikki vähänkin työtä vieroksuvat oppivat tunnistamaan. Jos sattui olemaan massakuopilla puhalluksen alkaessa, niin sen valvomosta ei voinut pitkään aikaan lähteä mihinkään vuoromestarin määräämään tehtävään. Jotkut osasivat hyödyntää tätä asiaa hyvin ja kuin ihmeen kaupalla osasivatkin aina sopivalla hetkellä joutua massakuoppien valvomoon.

Lähteet

1. Seppo Hänninen 2015

Copyright © Seppo Hänninen 2017 | Webmaster Seppo Hänninen