Koneenhoitaja Kalevi Rautiainen
Kalevi Rautiainen
Kalevi Rautiainen tuli sulfiitin palvelukseen marraskuun alussa 1973 Ruotsista Boforssin terästehtaalta ja aloitti työskentelemään I-vuorossa rässillä. Vuoromestarina vuorossa oli Kullervo Kovanen, koneenhoitajana Aaro Hämäläinen, kaappimiehenä Aarne Uusitalo ja käytöntarkkailijana Irene Rautiainen. Rässin työporukkaan kuului siihen aikaan Kalevin lisäksi mm. Urpo Paananen, Kari Hartikainen, Timo Heikkinen sekä Eino Vanninen. Rässiltä Kalevi siirtyi muutaman kuukauden jälkeen ensin vuorovaramieheksi ja ehti opetella apukeittäjän, kaappimiehen ja kuoppamiehen tehtävät. Tehtaalle tarvittiin kuitenkin pikaisesti uusia koneenhoitajia ja Kalevi Rautiainen siirtyikin Aarne Uusitalon oppiin kuivauskoneelle. Aaro Hämäläinen oli tällä välin siirtynyt kuorimolle työnjohtajaksi ja I-vuoron uudeksi koneenhoitajaksi hänen tilalleen oli nimitetty Aarne Uusitalo. Lyhyen ja osin puutteellisenkin opetuksen jälkeen hän aloitti koneenhoitajana sulfiittitehtaalla 1970-luvun puolivälin paikkeilla. Koneenhoitajia sulfiitista omalta ajaltaan Kalevi muistaa Heikki Hämäläisen, Aaro Grönroosin, Heimo Alirannan, Aarne Uusitalon ja Erkki Väänäsen. Kaappimiehistä hän muistaa Kalevi Hyvärisen, Antti Harjun, Erkki Huuskosen, Antti Koposen, Pekka Ahrenbergin, Tauno Palmamäen, Timo Heikkisen ja Tuomo Hintikan.
Sulfiitin kuivauskoneen ajaminen
Koneenhoitaja Aarne Uusitalo
Koneenhoitajavuosiaan Kalevi Rautiainen muistelee mielellään. Hän kertoo, että sellukoneen ajaminen siihen aikaan oli hyvin pitkälle näppituntumalla tapahtuvaa. Koneelle tulevassa massalinjassa ei ollut minkäänlaista sakeussäätöä. Koneenhoitaja otti kourallaan perälaatikosta massaa ja tarkasteli sen sakeutta. Jos se oli liian ohutta, käännettiin massaventtiiliä suuremmalle. Jos sakeutta oli taas liikaa, käännettiin massaventtiiliä pienemmälle. Käyntiinlähdössä perälaatikosta massa valui ylijuoksun kautta kanaaliin niin kauan, että sakeus saatiin paikalleen. Perän korkeutta oli yleensäkin seurattava säännöllisesti ajon aikana, että ylijuoksun kautta ei päässyt valumaan massaa kanaaliin ja sitä kautta vesistöön. Kun sakeus saatiin kohdalleen otettiin kamuraan imut päälle. Kamuran etupuolella imualue loppui ja siihen tarttunut massaraina irrotettiin muovisella lastalla kamuran pinnasta. Irrottaminen piti tehdä hitaasti ja rauhallisesti etenevän viiston avulla, koska massarata oli tässä vaiheessa prosessia vielä märkää ja haurasta. Tämä korostui tehtaan loppuaikoina, jolloin ajettiin pehmeätä ja kuohkeaa Fluff-massaa.
Kalevi kertoo, että hänen koneenhoitajavuosiensa alkuaikoina nopeussäätimet olivat vielä ympäri kuivauskonetta. Tällöin varsinkin ajolle lähdettäessä oli aina hyvin kiire saada sellurainan kulku rauhoittumaan paikalleen. Koneenhoitaja joutui usein juoksemaan ympäri konetta ja säätämään välien kireyksiä kuntoon. 1970-luvun loppupuolella sellukoneen märkään päähän saatiin valvomo. Tällöin säätimien tuonti valvomon sisälle muutti koneenhoitajan työn täysin. Nyt koneen ajaminen voitiin tehdä lähes kokonaan yhdestä ja samasta paikasta keskitetysti ja juoksentelu ympäri märkää päätä loppui lähes kokonaan. Kalevi muistellee, että joskus silloin oli sellaisiakin työvuoroja ettei koneen välejä tarvinnut paljoakaan säätää.
Kuivauskoneen III-puristin ja kuivauskaappi
Sellukoneen märässä päässä pulpperin vierellä olivat koneen nopussäätimet ja nopeusmittari. Siihen aikaan ajonopeudet vaihtelivat alueella 10-24 m/min. Jos pinnankorkeus konekyypin ylivuotosäiliössä nousi, otettiin koneeseen lisää nopeutta. Tällöin tasapaino prosessissa muuttui ja perän massaventtiiliä piti avata käsin hieman suuremmalle, jotta syntyvän sellun neliöpaino pysyisi ennallaan. Vastaavalla tavalla toimittiin silloin, jos ylivuotosäiliön pinnankorkeus lasti ja nopeutta koneella jouduttiin pudottamaan. Kamuran imukelkan alipaine oli aina vakio eikä sen määrään voinut vaikuttaa. Massa konesaliin tuli valkaisimosta, josta se pumpattiin konekyyppiin. Kun se täyttyi, alkoi ylivuoto laskea liikaa massaa konekyypin ylivuotosäiliöön, jonka pinnankorkeutta seurattiin kuivauskoneen mittauksessa. Massa koneen perälaatikkoon otettiin konekyypistä. Tällä kyyppien järjestelyllä pidettiin konekyypistä tulevan massan hydrostaattinen paine aina vakiona.
Puristimien nipin painetta säädettiin sen sivuilla olevien painojen avulla. Haluttaessa lisää painetta nippiin laitettiin vipuvarren päähän lisäpainoja. Tällä tavalla voitiin säätää puristimien massarataa tiivistävää ja samalla vettä poistavaa voimaa. Systeemin kannalta oli edullista poistaa vettä mahdollisimman paljon koneen puristinosalla. Tällöin säästettiin kuivauskaapissa kalliimpaa hyöryenergiaa. Joskus vanhaan aikaan pois vuorosta pois lähtevä koneenhoitaja saattoi lähtiessään nojata hieman puristimen painotankoon. Tällöin massarata koneella alkoi kiertää ja koneelle tuli ajo-ongelmia. Kalevi ei kuitenkaan muista, että sellaista olisi tapahtunut enää omana aikanaan.
Kuivauskoneen toimiessa piti puhdistaa säännöllisesti puristimien kaavareita. Tämä tapahtui siten, että koneenhoitaja vipusi pitkän puisen varren avulla kaavarin irti telan pinnasta. Kaappimies kipusi puristimen päälle ja muovisen lastan avulla puhdisti kaavarin. Myös puristimien huopien kulkua ja kireyttä piti seurata ja tarvittaessa säätää. Laboraan otettiin kerran vuorossa sellunäyte. Tällöin koneenhoitaja iski sormillaan sellurainan reunalta muutaman sentin levyisen ja 10-15 cm pitkän soiron. Se piti osata ottaa sellaisesta paikasta, että kuivauskaapin katkohälyyttimet eivät reagoineet syntyvään reikään.
Hauskoja muistoja
Kalevi kertoo hauskan jutun koneenhoitaja-ajoiltaan. Tehtaalla oli kerran vieraita käymässä ja he olivat matkallaan pysähtyneet kuivauskoneelle. Vieraat katselivat konetta aikansa ja tuumasivat lopulta:
"Tää ois muuten ihan Aku Ankka -tehdas, jos tuossa käytävällä olisi vielä puukärryt, jossa olis puupyörät!"
Isännät eivät kuitenkaan loukkaantuneet humoristisestä kommentista, vaan yhdessä naurettiin hauskalle jutulle. Ehkä tehdas ja sen tekniikka näytti siihen aikaan vanhahtavalta ja hauskaltakin, mutta syntyvä tuote oli siitäkin huolimatta laadukasta ja maailmalla hyvässä maineessa.
Siirtyminen keskuskuorimolle
Sulfiitin loppuaikojen lähestyessä Kalevi kertoo, että ei halunnut ensimmäisten joukossa siirtyä Metsäliitolta Botnialle. Hän ajatteli, että koneenhoitajan työ, jossa hän viihtyi hyvin, jatkuu ehkä jossain muodossa. Kuitenkin piakkoin selvisi se, että sulfiitti ajetaan kokonaan alas ja työt loppuvat ehkä osalle väestä kokonaan. Kalevi sai sitten uuden työpaikan keskuskuorimolta ja pääsi ajamaan puulaanille traktoria ja hieman myöhemmin kurottajatrukkia, jolla purettiin tukkirekkojen kuormia. Hän piti tästä työstä ja koki sen itsenäiseksi ja vapaaksi työksi. Aivan toisenlaiseksi kuin kuormittava koneenhoitajan työ oli sulfiitissa ollut. Tästä työstä hän jäi eläkeputkeen vuonna 2004 ja myöhemmin varsinaiselle eläkkeelle 31 palvelusvuoden jälkeen.
Lähteet
- Kalevi Rautiaisen haastettelu 2016