Käyttöpäällikkö Jouko Pirkkanen
Jouko Pirkkanen
Äänekosken sulfiittiselluloosatehtaalle tuli käyttöinsinöörin paikka hakuun kesällä 1966. Samana keväänä Tampereen teknillisestä opistosta insinööriksi valmistunut Jouko Pirkkanen haki paikkaa ja sai kutsun haastatteluun, jossa olivat mukana tehtaan silloinen käyttöpäällikkö Erkki Aalto ja tekninen johtaja Bo Kuve. Jouko Pirkkanen valittiin haettavaan toimeen ja hän aloitti Äänekosken sulfiittiselluloosatehtaan käyttöinsinöörinä vielä samana kesänä. Hauskana yksityiskohtana haastattelutilanteesta hän kertoo, että siinä keskusteltiin melkein koko ajan kaikesta muusta kuin haettavaan paikkaan liittyvistä asioista.
Ennen teknillistä opistoa Jouko Pirkkanen kävi Mäntässä G.A. Serlachius OY:n järjestämän laboranttikurssin ja työskenteli sen jälkeen GAS:n tutkimuslaboratoriossa Mäntässä. Hän sai näistä tarvittavan harjoittelun teknistä opistoa varten. Niihin aikoihin Mäntän sellutehtaalle rakennettiin haihduttamoa ja Jouko Pirkkanen oli mukana sen käynnistyksessä ja koeajossa. Opiskelunsa kaikki välikesät hän oli työssä Mäntän sulfiittiselluloosatehtaalla. Siellä hän työskenteli verstaalla sekä käyttölaboratorion työnjohtajana ja vuoromestarina. Työkokemuksensa ja sitä täydentävän opiskelunsa perusteella Jouko Pirkkasella oli sulfiittiselluloosatehtaan toiminnasta hyvät tiedot. Hän kertookin tunteneensa Mäntän sellutehtaan kuin omat taskunsa.
Muutoksia sulfiitin organisaatiossa
Äänekosken sellutehtaiden organisaatio oli 1960-luvun puolivälin paikkeilla muutostilassa. Tehtaanjohtajana sulfiitissa vuodesta 1937 asti mukana ollut DI Bo Kuve jäi eläkkeelle vuonna 1967. Tehtaan teknillisenä johtajana oli silloin DI Erkki Aalto. Käyttöinsinööreinä tehtailla toimivat ins. Jouko Pirkkanen ja ins. Uuno Koponen. Uutena insinöörinä Jouko Pirkkanen keskittyi tuotanto-osastojen toimintaan sekä tekniikkaan ja Uuno Koponen vastasi mm. erilaisista paperitöistä. Erkki Aalto vastasi alkuun valkaisusta ja kemikaaliosastosta. Myöhemmin ne siirtyivät kuitenkin Jouko Pirkkasen vastuulle. Uuno Koposen jäätyä eläkkeelle käyttöinsinööriksi hänen tilalleen tuli Tage Hauki.
Vuorineuvos Wolter Westerholmin jäätyä eläkkeelle vuonna 1974 sellutehtaiden johtaja Olavi Sonni nimitettiin Äänekosken tehtaiden paikallisjohtajaksi. Samaan aikaan sellutehtaiden tekninen johtaja Erkki Aalto nimitettiin sellutehtaiden johtajaksi. Samalla myös Jouko Pirkkanen sai nimityksen sulfiitin käyttöpäälliköksi. Käyttöinsinöörinä sulfiitissa toimi ensin Kalevi Träskelin ja hänen jälkeensä vielä Martti Fredriksson ja Ulla-Maija Kovanen.
Käyttöpäällikön tehtävät sulfiitissa
Käyttöpäällikkö vastasi tehtaan käynnistä. Hän suunnitteli ja ajoitti laadunvaihdot. Omalta organisaatioltaan saamiensa tietojen perusteella hän päätti korjausseisokeista ja pesupäivistä. Tavoitteena oli se, että konerikkoja ei saanut tulla suunniteltujen seisokkien ulkopuolella. Tätä varten pidettiin ennen seisokkia ns. seisokkipalaveri, johon osallistuivat insinöörit, paikalla olevat työnjohtajat sekä konekorjaamon, sähkö-, instrumentti- ja rakennusosaston työnjohtajat. Tässä kokouksessa käytiin yksityiskohtaisesti läpi kaikki hoidettavat korjaukset ja näistä tehtiin korjauslista. Käyttöpäällikkö asetti myös organisaatiolleen tuotannon laadulliset ja määrälliset tavoitteet ja määritteli prosessissa käytettävät ajo-olosuhteet. Hänen vastuullaan oli myös sellun laadun ja tuotantoprosessin kehittäminen yhdessä tehtaan henkilöstön kanssa. Käyttöpäällikkö osallistui myös toimihenkilöiden rekrytointiin.
Teknistä kehitystä sulfiitissa
Klooridioksidilaitoksen rakentaminen
Vuonna 1967 sulfiittisellun valkaisussa luovuttiin kokonaan kloorauksesta ja sen tilalle rakennettiin klooridioksidivaihe, joka vaikutti ratkaisevasti uutetason alentumiseen. Koivupuun kulutus tehtaalla kasvoi koko ajan ja samalla se myös nuorentui ja oli lopulta täysin tuoretta. Tätä varten rakennettiin vuonna 1972 ns. JG-hakekasa, jossa tuore koivuhake voitiin nopeasti vanhentaa sulfiittikeittoon sopivaksi. Tässä yhteydessä koko sellutehtaiden tarvitsema puunkäsittely uudistettiin rakentamalla uusi keskuskuorimo.
Jätevesien puhdistukseen aloitettiin kiinnittää suurta huomiota tehtaalla jo 1970-luvun alussa. Sulfiittiin valmistui vuonna 1972 flotaatiolaitos jätekuidun talteenottamista varten. Samana vuonna valmistui myös puhdistuslaitos I, joka tuli sulfiitin hoidettavaksi. Se palveli myös paperi- ja kartonkitehdasta. Suurin jätevesi-investointi sulfiitin kohdalla tapahtui kuitenkin vuosina 1974-75, jolloin sulfiitissa siirryttiin keitinpesuun. Silloin rakennettiin uusi happoteräskeitin, rakennettiin Attisholzin lisenssillä toimiva hiivatehdas ja rakennettiin uusi suuri sulfiittijäteliuoksen haihduttamo BW-laitoksen yhteyteen.
Uusien kannattavampien tuotteiden etsiminen
Tehtaalla aloitettiin 1970-luvun puolivälissä etsiä uusia käyttökohteita sulfiittimassalle kannattavuuden parantamiseksi. Paperitehtaat olivat alkaneet hyljeksiä sulfiittimassaa sen korkean uutepitoisuuden ja heikomman repimislujuuden sekä myöskin sulfaattimassan lisääntyneen tuotannon vuoksi. Äänekoskella kemiallisen tehtaan tutkimuspäällikkö Eino Lonkila oli kehittänyt CMC-prosessia siten, että kalliin liukosellun sijaan siinä voitiin käyttää kuusi- ja koivusulfiittia ja jopa sulfaattimassaa. Sulfiitin valkaisun kahden klooridioksidivaiheen ansiosta sellun uutepitoisuus oli alentunut niin merkittävästi, että se mahdollisti sille aivan uusia käyttökohteita.
Eräs mielenkiintoisimpia niistä oli Finncellistä sulfiittitehtaalle tullut kysely siitä, että voidaanko toimittaa massaa sähkörasioissa käytettävän bakeliitin sidosaineeksi. Tehtaan vakiosellulaadut eivät siihen kelvanneet, joten Jouko Pirkkanen kävi Italiassa kuulemassa asiakkaan erityisvaatimukset. Hän kertoo asiasta seuraavasti[1]:
”Tehtaalta valmistettiin koe-erä erittäin korkean vaaleuden ja puhtauden omaavaa massaa ja jäätiin sitten odottamaan sen hyväksyntää. Asiakas hyväksyi koe-erän kemialliset ominaisuudet, mutta ilmoitti samalla, että siinä on liikaa kalan silmiä (fish eyes). Meidän kuivauskoneen arkkileikkurin poikkileikkaus oli liian raju. Terät eivät pelkästään leikanneet, vaan ne samalla puristivat kuituja suurella voimalla. Tämä puristunut kohta näkyi lopputuotteen pinnassa kalansilmänä. Tämä kertomani esimerkki antaa hyvän kuvan siitä, miten vaikeaa oli erikoismassamarkkinoille pääsy.”
Fluff eli revinnäissellu
Sulfiitin pope-rullain
Samoihin aikoihin Finncell oli kannustanut Erkki Aaltoa aloittamaan Äänekoskella fluff-sellun tuotannon, koska Kaukaan vanha sulfiittitehdas oli samoihin aikoihin lopettelemassa fluff-massan valmistusta. Markkinatilanne oli silloin sellainen, että lastenvaippojen kysyntä oli kasvussa ja se lisäsi fluffin tarvetta. Äänekoskella fluff-sellun tekemistä pidettiin ensin vaikeana, koska tehtaalta puuttui siihen tarvittava erikoisosaaminen. Fluffin käyttö paaleina oli vähäistä, joten oli selvää, että toiminnan aloittaminen sulfiitissa vaatisi tehtaalle rullauslaitteet.
Kemiallisen tehtaan CMC-prosessia varten kehitettyä kuusi- ja koivusulfiittia oli jo pitkään käytetty paaleina. CMC:n valmistusprosessissa arkit syötettiin automaatilla yksitellen repijään. Varsin usein repijä kuitenkin tukkeutui, koska automaatti syötti useita arkkeja kerralla. Tämän vuoksi kemiallinenkin tehdas olisi halunnut massansa toimitettavan helpommin hallittavina rullina.
Sulfiitin pituusleikkuri
Näistä syistä Äänekosken sulfiitissa päätettiin aloittaa fluff-tuotannon kehittäminen sen omalla tehdasorganisaatiolla käyttölaboratorion avustamana. Tehtaalla oli varsin hyvin tiedossa, että fluff tehdään kuivauskoneen olosuhteita muuttamalla. Finncelliltä saatiin kilpailevia näytteitä ja tutkittiin, miten sulfiitin kuivauskoneella tehdään vastaavaa. Koeajojen jälkeen päästiin tekemään revintäkokeita Suomen Vanutehtaan Hyvinkään tehtaalla. Melko pian tehtaalla nähtiin, että sulfiitin kuivauskone sopi hyvin fluffin valmistukseen.
Koska fluffin valmistusprosessissa tarvittavat rullauslaitteet olivat iso investointi, halusi yhtymän johto varmistua, että tehtaalla ollaan oikealla tiellä. Tutkimusjohtaja Jyrki Kettunen osti 300 000 markalla tietopaketin Kaukas Oy:ltä. Tämän jälkeen sulfiitista käytiin pienellä ryhmällä tutustumassa heidän tuotantoonsa. Kaukaan kuivauskone oli samaa tyyppiä kuin Äänekosken sulfiitissa, mutta hieman pienempi. Vierailun jälkeen voitiin todeta, että Äänekoskella oli ajettu saman tyyppisillä asetuksilla, joten muutoksia valmistusohjeisiin ei tarvinnut tehdä. Ulla-Maija Kovanen jäi kuitenkin Kaukaalle vielä selvittämään eroja keitto- valkaisuolosuhteissa, mutta niissäkään ei ollut merkittäviä eroja.
Siirtyminen rullatoimituksiin tehtaalta
Yhtymän johdossa tehtiin vuonna 1978 päätös rullauslaitteiden rakentamisesta sulfiitin konesalin kuivaanpäähän. Jouko Pirkkanen kertoo projektin alkuvaiheista seuraavasti[2]:
”Ensimmäiseksi me tutkimme markkinoilla olevia uusia koneita. Erkki Aallon kanssa kävimme Porissa, jossa Rauma-Repolan myyntimies sittemmin vuorineuvos Tauno Matomäki esitteli Rauman sellutehtaan rullauskonetta. Totesimme Erkin kanssa, että uudet koneet ovat liian tehokkaita ja kalliita meidän käyttöön. Seuraavaksi selasimme paperiteollisuuden käytettyjen laitteiden luetteloita. Huomasimme, että Lontoossa oli myynnissä sopivan kokoinen pope-rullain. Lähdimme Erkin kanssa katsomaan sitä. Romuvarastosta Lontoon ulkopuolelta löytyikin hyvin ruosteinen vanha paperikoneen pope. Teimme kaupat siitä”.
”Pituusleikkurin valinta olikin sitten meille vaikeampi, koska meidän sellun neliöpaino oli yli 800 g/m2. Sellaista pahvia ei voi millä tahansa leikkurilla käsitellä. Luetteloista löytyi tieto, että Takolla olisi varastoituna sopiva akselivetoinen kartonkirullaaja. Se oli laatumerkkiä, jota takolaiset sanoivat leikkureiden Rolls Royceksi. Ainoa ongelma siinä oli se, että kone oli purettuna varaston hyllyille alkutekijöihinsä. Tako ei antanut takuuta siitä, että kaikki osat olisivat tallella. Kaiken lisäksi koneesta ei ollut kokoonpanopiirustuksia, vaan ainoastaan muutama yleiskuva ja kokonaismittakuva. Takolla oli tosin pyörimässä toinen samanlainen leikkuri ja meille luvattiin, että saamme ottaa sitä niin paljon valokuvia kuin haluamme. Tarjoukseen kuului vielä, että heidän ylimestarinsa tulisi aikanaan käynnistämään koneen ja kouluttamaan henkilöstön. Tarjous oli houkutteleva, mutta hinta oli kallis ja riski melkoinen.”
”Korjaustyönjohtaja Lauri Pajarin kanssa pidimme palattuamme pitkän palaverin. Lauri tutustui materiaaliin perusteellisesti, jonka jälkeen kysyin: Uskaltaako hän ottaa riskiä? Pitkän miettimisen jälkeen hän totesi, että kyllä! Lauri valitsi projektiin kaksi parasta miestään. Yhdessä he kävivät pakkaamassa osat Tampereella ja perehtyivät samalla käynnissä olevaan leikkuriin. Projekti onnistui ennätysajassa. Kaikki koneen osat löytyivät ja käyttökoulutuskin onnistui. Kone osoittautui lopulta erinomaiseksi valinnaksi.”
”Viimeinen murhe projektissa oli se, että miten sellurainan vaihto uudelle raudalle onnistuu. Kartonkitehtailla käytettyjä menetelmiä ei voitu käyttää suuren neliöpainon takia. Kuivanpään miehet itse kehittivät lopullisen menetelmän, jossa rainaan tehtiin viisto terävällä puukolla. Viistoon laitettiin kiinni kaksipuoleinen teippi, joka tarttui popen päällä pyörivään uuteen rautaan. Se näytti vaaralliselta, mutta pahempia onnettomuuksia ei onneksi sattunut.”
Rullien pakkauslinja
Kiristekalvo käsipakkauksessa
Fluff sellun rullauslaitteet oli näin saatu kuntoon ja toimimaan, joten omalle kemialliselle tehtaalle voitiin aloittaa rullatoimitukset. Vientitoimituksia varten rullat piti vielä kääriä suojakääreeseen. Konesalin puolella ei ollut tilaa käärintälinjalle, joten konesalia oli jatkettava varaston puolelle. Perinteinen krafliner-pakkaus tarvitsi paljon tilaa ja oli kallis. Tarvittiin siis yksinkertaisempi ja halvempi ratkaisu.
Tällöin huomio kiinnittyi kuormalavalle pinottujen laatikoiden tai rullien sidontaa. Nehän oli jo pitempään sidottu kiinteäksi paketiksi pitelemällä kiristekalvorullaa käsissä ja kävelemällä pakattavan kollin ympäri muutaman kerran. Tällöin kalvo kiristyi pakkauksen ympärille. Siitä tehtaalla syntyikin ajatus, että voiko tuon saman tehdä vaaka-asennossa olevien rullien päällä. Kiristekalvon myyjä ei ajatusta hyväksynyt, vaan totesi, että kalvo ei kestä sitä. Äänekosken kartonkitehtaan pakkauslinjalla ideaa testattiin ensimmäistä kertaa käytännössä. Timo Korsberg järjesti sellurullan kokoisen hylkyrullan koepakkaukseen. Siinä rulla pyöri teloilla ja rukkasilla säädettiin kalvorullan kireyttä sekä liikuteltiin sitä sivusuunnassa. Se oli helppoa ja kalvo taittui päätyjen yli jopa 10 cm. Ainoa ongelma oli, että rulla yritti karata kiristysvoiman takia telojen päältä. Idea siis toimi!
Sulfiitin rullapakkaus
Näiden tietojen kanssa aloitettiin pakkauskoneen suunnittelu. Käytetyn kutistekalvon myyjän isällä oli pieni pakkauskonekonepaja Ruotsissa. He suunnittelivat ja rakensivat koneen, joka oli kooltaan pieni ja rakenteeltaan yksinkertainen. Lisäksi sen pakkausmateriaalikustannukset olivat merkittävästi edullisemmat kuin raskaan kraftliner-linjan. Koko konelinja oli nyt valmis myös fluff eli revinnäissellun tuotantoon. Tässä menetelmässä käytettiin päätylappuja rullien päissä ja niiden paikalleen asettamiseen tarvittiin yksi henkilö. Rakennettu pakkausmenetelmä aiheutti kiinnostusta monella suunnalla. Tieto levisi todennäköisesti kiristekalvon myyjien kautta. Nokian pehmopaperin miehet olivat ensimmäisiä, jotka kävivät sulfiitissa katsomassa laitteita. Myös Ruotsin kartonkitehtaat olivat kiinnostuneita kevyemmästä pakkaustavasta.
Pakkalinjan jatkokehitystä
Kone toimi hyvin. Kuitenkin mieltä jäi kaivertamaan, että eikö rullien päädyt voisi kääriä samalla kalvolla yhtä aikaa rullien kehän kanssa, jolloin päätylaput olisivat tarpeettomia. Jouko Pirkkanen kertoo tästä innovaatiosta seuraavasti[3]:
”Muutaman kuukauden kuluttua pakkalinjan käyttöönotosta heräsin yöllä klo 3. Uni oli kertonut, että kiristekalvoa voi pyörittää toisellakin tavalla. Nousin ylös ja löysin pätkän super 8 kaitafilmiä sekä pyöreän alumiinisen filmipurkin. Kiersin filmiä purkin ympärille unen kertomalla tavalla ja se toimi! Konevalmistaja suunnitteli uuden koneen tämän idean mukaan ja he myivät ensimmäisen koneen kuvien perusteella Ruotsiin Iggesundin kartonkitehtaalle. Myös Nokian pehmopaperi siirtyi tähän pakkausmenetelmään.”
”Kone esiteltiin puolen vuoden kuluttua Tukholman pakkausmessuilta ennen toimitusta tehtaalle. Kävin siellä katsomassa konetta. Myöhemmin jäi harmittamaan, ettei tätä menetelmää patentoitu. Sellutehtailla ei ollut vielä silloin patentointikulttuuria. Koneesta tuli myöhemmin menestys. 12 vuotta myöhemmin vierailin Milanon kansainvälisillä pakkausmessuilla, jossa esiteltiin tähän ideaan perustuvia pakkauskoneita yli kymmeneltä valmistajalta. Maanteiden varsilla nykyisin yleisesti näkyvät heinäpaalirullat on pakattu juuri tällä menetelmällä.”
Sulfiitin ajasta
Jouko Pirkkanen kertoo, että hänelle on jäänyt Äänekosken sulfiitin ajoista miellyttäviä muistoja. Hän lisää vielä sen, että se oli organisaatio, jossa työskenneltiin yhdessä. Äänekosken vuosista hänelle jäi mieleen monia sulfiitin henkilöitä, joista mainitsee mm. Erkki Aallon, Kauko Saarisen, Anton Ritasen ja Väinö Ahvenaisen. Sulfiitin konttorista hän muistelee huolellista tuotantosihteeriä Eila Tuomaista. Työntekijöistä hän mainitsee erityisesti sulfiitin monivuotisen luottamusmiehen Heikki Hytösen. Tämä oli Jouko Pirkkasen mukaan hiljainen, mutta erittäin osaava ja ammattitaitoinen luottamusmies. Pirkkasen mukaan Heikki Hytönen ymmärsi luottamusmiehenä tehtaalla tehtäviä parannuksia ja rationalisointitoimenpiteitä yksikölle lisätoiminta-aikaa antavina.
Sulfiitin jälkeen
Jouko Pirkkanen siirtyi Äänekosken sulfiittisellutehtaan palveluksesta vuonna 1982 Lievestuoreen sellutehtaan palvelukseen. Sieltä hän jatkoi toukokuussa 1983 Hyvinkään vanutehtaan tekniseksi johtajaksi ja hieman myöhemmin sen toimitusjohtajaksi. Eläkkeelle hän jäi Ruotsalaisen SCA:n palveluksesta vuonna 2001. Hyvinkään tehdas oli aikuisvaippojen markkinajohtaja Suomessa. SCA osti Hyvinkään aikuisvaippatuotannon ja sai näin markkinajohtajan aseman Suomessa.
Viitteet
- [1] [2] [3] Jouko Pirkkasen kirje 28.1.2017
Lähteet
- Jouko Pirkkasen haastattelu 2016 ja 2017