Äänekoski

Äänekosken seurakunnan historiaa

Kapeenkoski muinaisena uhripaikkana

1700-luvulle saakka säilyneen vanhan perimätiedon mukaan Kapeenkosken Ristinhaudassa on ollut muinainen uhripaikka. Maanmittari on merkinnyt sen vuoden 1752 Laukaan karttaan nimellä gammalt offersställe. Aivan tämän merkinnän vieressä on jääkautinen suppa eli lähde, joka on todennäköisesti liittynyt myös itse uhripaikkaan. Tästä syystä sitä onkin kutsuttu uhrilähteeksi. Alueelle uhripaikka on syntynyt todennäköisesti siten, että muinaiset erämiehet ovat vesistöä pohjoiseen noustessaan joutuneet hinaamaan maitse veneitään vuolaan Kapeenkosken ohi. He joutuivat tällöin jalkautumaan vaikuttavassa luontokohteessa, jonka kokivat pyhänä.

Erään teorian mukaan koko alueen nimi Kapeenkoski olisikin johdettu suomalaisen kansanrunouden tuntemista ilmaan ja taivaaseen liittyvistä Kave-olennoista. Näillä olennoilla oli tarinoiden mukaan mm. kyky kaventaa kuuta. Kapeenkosken alue oli merkittävä keskus uskonnollisessa mielessä jo pakanuuden ajoista alkaen. Alueella on useita historiallisesti arvokkaita kohteita kuten Honkaristi, Ristinkivi, Suntit, Lahkonmylly ja Aittakylä. Vastaavanlaisia kulttuurikohteiden keskittymiä on Keski-Suomessa ja yleensä koko Suomessakin aika vähän.

Kapeenkoski jumalanpalveluspaikkana

Kristinusko syrjäytti vähitellen pakanauskonnot näillä Keski-Suomen syrjäseuduillakin. Silloinen katolinen kirkko oli järjestelmä, joka pyrki ottamaan hallintaansa koko ihmisen elämän ja antamaan heitä ympäräivälle todellisuudelle oikeat ja turvalliset tulkintatavat. Eräiden tietojen mukaan Kapeenkoskella olisi ollut pakanuuden ja kristinuskon välivaiheen aikainen erämiesten kulttimenojen paikka Ristikanta. Sillä saattaa olla yhteyttä Kapeenkosken rannalla olevaan mystiseen Ristinkiveen. Jyväskylän Seminaarin historian ja kasvatusopin lehtorin Kaarlo Jalkasen 1900-luvun vaihteessa keräämät kansantarinat tukevat käsitystä siitä, että Laukaan alueella oli keskiajalla myös vakituinen jumalanpalveluspaikka. Se säilyi ainakin kappeliseurakunnan viralliseen perustamiseen saakka 1593. Melkoisella varmuudella se on ollut nyt jo tuhoutunut Ristinhauta, mistä palvelumenot siirtyivät myöhemmin lähemmäksi Kapeenkosken yläjuoksua.

Kun Sysmän pappi oli tulossa Kuhnamon Ristinlahden kesäiselle jumalanpalveluspaikalle, lähetettiin sananviejät Saarijärven, Viitasaaren ja Laukaan suuntiin levittämän tietoa tästä tapahtumasta. Heidät palkittiin vaivoistaan puolella tynnörillä rukiita. Perimätiedon ja kansanrunouden kerääjän, filosofian lisensiaatti ja pappi Henrik August Reinholmin (1819-1883) muistiinpanojen mukaan papit pitivät jumalanpalveluksia aluksi paljaan taivaan alla, mutta käytössä oli usein myös varataivas. Se oli kangas, joka oli pingotettu pyhään toimitukseen, siunaukseen, vihkimiseen tms. osallistuvien ylapuolelle. Michael Ticcander kertoi Sysmän historiallisia tutkimuksia -teoksessaan:

Pastori Laurentius saarnasi ennen Hartikan kirkon perustamista Kapeenkoskella, jonne aatelinen Jaakko Henrikinpojan Palvasalmelle perustama kirkko oli siirretty.

Lisäksi Ticcander esitti mainitussa tutkielmassaan, joka oli maamme ensimmäisiä pitäjänkertomuksia ja ilmestyi ruotsinkielisena 1792:

Edelleen esiintyy Pitäjässä yleisenä taru, jonka mukaan Saarijärven, Wiitasaaren ja Laukaan pitäjäin miehet olivat ottaneet osaa siinä pidettyihin jumalanpalveluksiin. Mainittakoon edelleen Herra Maisterin Laukaan Kirkkoherran Joh. Borgstedtin meille suosiollisesti antama tieto, jonka mukaan yllämainituilla pitäjillä muinoin oli ollut kokoontumispaikka Laukaan pitäjässä sijaitsevan Ristinlahden rannalla Kuhnamaan joen etelärannalla, jossa Sysmän papisto kerran vuodessa oli avustanut Laukaan Papistoa pitämällä tällä paikalla Jumalanpalveluksen, koska lähiseudun väestö helposti vesireittiä myöten oli saattanut tulla sinne.

Laukaan alueella oli ollut siis kirkko ensin Saarijärven Palvasalmen rannalla, mistä se siirrettiin Kapeenkoskelle, otolliseen kohtaan lähelle suurten vesireittien risteystä. Myöhemmin rakennus vietiin Laukaan Tarvaalan kylään. Tuo kooltaan 9,5x12,5-metrinen, myöhemmältä nimeltään Hartikan kirkko koottiin Kuusveden Kirkkolahteen ulottuvalle niemelle kivikautisen kalmiston tuntumaan. Pyhäkkö ja sen pihassa ollut vaatimaton pukkitapuli olivat käytössä vuosina 1593-1685. Kirkosta on vieläkin näkyvissä selviä rakenteita, joiden suojaksi on pystytetty lautakatos.

Sysmän pappien omaksuma tapa käydä pitämässä saarnatilaisuuksia Kapeenkosken partaalla, harjun yli kulkevan veneenvetotaipaleen tuntumassa, sai harvakseltaan jatkoa myös Rautalammin kirkkopitäjän sekä Laukaan laajan emäpitäjän kirkkoherrojen ja kappalaisten toimesta. Vanhan Äänekosken Kotiseutuyhdistys, lähiseurakunnat ja kaupunkien matkailulautakunnat pystyttivät jumalanpaikalle ensimmäisen ison ristin elokuussa 1980. Myöhemmin sen juurelle kuljetettiin kivipaasi Sysmän kirkkomaalta keskiaikaisten tapahtumien muistoksi. Koiviston kyläyhdistys toimitti parikymmentä vuotta myöhemmin uuden Honkaristiksi sanotun säiden lahottaman ristin tilalle.

Laajan alueen pitkät kirkkomatkat haittaavat

Laukaan seudun asukkaat luettiin seurakunnallisesti kuuluvaksi entiseen Sysmään. Rautalammin kappeli itsenäistyi 1561. Yhteensä 28 nykyistä seurakuntaa ja 26 kuntaa käsittävän alueen keskus ja kirkko sijaitsivat valtavan suuren alueen itälaidalla. Sieltä oli pitkät matkat kirkkopitäjän länsiosiin ja monista paikoista ei päästy Rautalammille joka vuosikaan ollenkaan. Varsinkin välttämättömien kirkollisten toimitusten hoito tuotti lähes ylipääsemättömiä hankaluuksia. Kirkon ollessa tiettömien taipaleitten takana oli ymmärrettävää, että pitäjän laidoilla asuvien oli toisinaan palkattava erityinen henkilö, jonka tehtävänä oli käydä kirkolla kuulostamassa papin lukemia virallisia kuulutuksia. Myös vainajien kuljettaminen oli usein toivoton tehtävä erityisesti kesäaikana. Tästä syystä pitäjän reuna-alueiden väki joutui perustamaan kotiseuduilleen kalmistoja, jotka olivat usein saarissa. Tämä siksi, että haluttiin antaa kuolleille rauha ihmisiltä ja petoeläimiltä. Papit kävivät vasta jälkeenpäin siunaamassa Pyhä- tai Hautasaariin lasketut vainajat. Kirkolla ja sen papeilla oli laajassa pitäjässä ylivoimainen tehtävä. Heidän piti huolehtia hajallaan elävien asukkaiden sielunhoidosta ja opettaa heitä tuntemaan Luojaansa ja elämään kristillisesti eli pyrkiä juurimaan kansasta taikauskoa ja pakanallisia tapoja. Kirkkomatkat tehtiin etäisiltä perukoilta tavallisesti suurina joukkokuntina. Jouluna, kun joulusaarna oli kuunneltu ja muutkin tarvittavat asiat hoidettu, palattiin joukolla kotiin. Siellä kerrottiin uteliaalle kotiväelle kokemuksia ja kuulumisia kirkkomatkalta.

Laukaan kappeliseurakunta perustettiin vuonna 1593. Siitä tuli itsenäinen 1628, jolloin sen pohjoisosista lohkaistiin Saarijärvi eli Palvasalmen kappeliseurakunta. Samoihin aikoihin Palvasalmen kannakselle rakennettiin ensimmäinen oikea kirkko. Kreivi Pietari Brahe allekirjoitti vuonna 1639 Saarijärven kirkkoherrakunnan perustamiskirjan. Uusien seurakuntien ihmiset kokoontuivat kirkonkylän jumalanpalveluksiin saamaan sitä voimaa, jota he tarvitsivat jaksaakseen selviytyä arkisen elämän monista ja usein hyvinkin raskaista koettelemuksista. Samalla pappi ilmoitti saarnastuolista viralliset asiat kuten erilaiset kuulutukset ja esivallan määräykset. Ihmiset tapasivat kirkonmäellä myös etäällä asuvia naapureitaan ja sukulaisiaan, joilta he saivat tietää seutukunnan kuulumiset. Entisaikaan maalaisyhteiskunnan henkisen elämän keskuksena oli pitäjän kirkko ja alueen asiat hoidettiin vuosisatoja kirkollisen jaon puitteissa. Laukaan pitäjänkokousten pöytäkirjat alkoivat vasta vuodesta 1736. Papin johtamista kokouksista tuli noihin aikoihin paikallishallinnon keskeisin osa varsinkin 1750 luvulta eteenpäin, jolloin ne alkoivat saada yhä uusia tehtäviä myös rajojensa ulkopuolelta, lääninhallitukselta ja tuomiokapitulilta.

Ajatus omasta rukoushuoneesta syntyy

Äänekoskelle oman kirkon saamista oli aloitettu suunnitella jo 1800-luvun lopulla. Tuolloin Karoliina Sipisen aikuiset lapset Selim ja Rauha sekä Johanna Sipinen o.s. Piilonen, olivat myyneet huhtikuussa 1898 Heikkilän tilasta kuusikymmentä metriä pitkän ja neljäkymmentä metriä leveän tarkastetun ja merkityn alueen Mullinmäeltä Äänejärven länsipuoliselta rinteeltä. Alueelle suunniteltiin Äänekosken yhteistä hautausmaaksi ja tontti ostettiin kahdensadan markan kauppahinnasta. Mullinmäki-nimi oli saanut alkunsa siitä, että Heikkilän talon hiehot olivat olleet aikoinaan laitumella tulevan hautausmaan paikalla.

Keisarillisen Senaatin päätöksellä Äänekoski oli saanut luvan hautausmaalle 31.1.1899. Suunnitelma jäi kuitenkin pariksi vuodeksi lepäämään. Tämä johtui siitä, että hautausmaata koskevien asiakirjojen joukosta löytyi toinenkin maanostoa koskeva kauppakirja. Siinä oli vain Vaasan läänin kuvernöörin päätös syyskuulta 1901. Asiakirjassa vahvistettiin mainittu kauppakirja ja seitsemäntoista kapanalan suuruisen maatilkun nimeksi Hautausmaa. Koko kirkkomaaksi tarkoitettu alue tuli käyttökuntoon samana syksynä. Maaliskuussa 1902 pidetystä yleisestä kokouksesta Äänekosken omalle rukoushuoneasialle lämmennyt opettaja Kaarle Koistinen teki seikkaperäisesti perustellun ehdotuksen kirkon aikaansaamisesta paikkakunnalle:

Olen täällä oloni seitsemäntoista vuoden aikana saavuttanut sen vakaumuksen, että kirkkoa paikkakunnalla tarvitaan ja aivan yleisesti kaivataan.

Samalla hän ilmoitti Kalle Piilosen kymmenentuhannen markan lahjoituksesta tulevaa rukoushuonetta varten. Koistisen ehdotus sai laajaa kannatusta ja kokous valitsikin toimikunnan ajamaan asiaa eteenpäin. Valittuun toimikuntaan kuuluivat opettaja Kaarlo Koistinen, ins. Hammarén, pastori Frans Niemi, konttoripäällikkö Oskari Ahti Äänekoskelta, Johan Hakkarainen Kovalan kinkeristä, Pohjan talon isäntä Matti Kautto, Rudolf Barck Saarijärven Honkolasta, laivapäällikkö Teofil Airola ja Paadentaipaleen sekä Wirkatalon vuokraaja Johan Lehtonen Koiviston kinkerikunnasta.

Kirkon suunnittelutyö alkaa

Suunnittelutyö lähti ripeästi liikkeelle ja rukoushuonekunnan alueella kiersi kaikkiaan 26 erillistä keräyslistaa, joiden kautta ihmiset saattoivat lahjoittaa mahdollisuuksiensa mukaan rahaa kirkon rakentamisrahastoon. Keräyksessä varoja kertyikin Kalle Piilosen lahjoituksen kanssa kaikkiaan 11400 markkaa. Suomen valtiolta saatiin vielä 40000 markan kuoletuslaina ja paikkakunnalle perustettu säästöpankkikin myönsi lisäluottoa. Näin varoja oli kasassa niin paljon, että rakentaminen voitiin aloittaa. Arkkitehti Yrjö Blomstedt oli tuohon aikaan seutukunnalla hyvin tunnettu monien suunnittelemiensa rakennusten kautta. Hänen kynästään oli lähtenyt suunnitelmat mm. tehtaan kesäpaikkaan Ihantolaan ja Keski-Suomen Kansanopiston päärakennukseen. Yrjö Blomstedt lähestyi rukoushuonehanketta kirjeellä, jossa ilmaisi halukkuutensa tulevan kirkon suunnittelutyöhön:

Allekirjoittanut sitoutuu laatimaan Äänekosken kyläkuntalaisille korutonta maakirkkoa varten luonnospiirustukset, jotka sisältävät yksinkertaisemman, vähäisessä mittakaavassa tehdyn kuvan pohjapiirustuksesta, pää- ja sivufasadista ja läpileikkauksesta, joidenka perusteella sitten pääpiirustukset laaditaan. Tästä luonnoksesta on minulle tuleva palkiota 200.

Suuri joukko äänekoskelaisia oli opistolla maaliskuussa 1904 päättämässä rukoushuoneen tai kirkon rakentamisesta. Kokouspöytäkirjaan merkittiin sanatarkasti:

Laukaan seurakuntaan kuuluvain Äänekosken, Paadentaipaleen ja Koiviston kyläkuntain sekä Saarijärven seurakuntaan kuuluvan Honkolan kyläkunnan asukkaat olivat yhteisissä kokouksissa päättäneet muodostaa rukoushuonekunnan sekä Laukaan pitäjän Äänekosken kylään rakentaa rukoushuoneen.

Kirkon rakennustoimikunnan nimeäminen

Kokous valitsi ajatusta toteuttamaan toimikunnan, johon kuuluivat pastori Frans Niemi, maanviljelijä Kalle Piilonen, kasööri Oskari Ahti, kauppiaat Wille Rutanen ja Otto Ahonen. Kun asiat alkoivat edetä, innostus valtasi paikkakunnan päättäjät. Huhtikuussa 1904 tuli myönteinen tieto rukoushuonekunnasta ja anotusta rakentamisluvasta. Jo kuukauden kuluttua luvan saamisesta he kääntyivät uudelleen Porvoon tuomiokapitulin puoleen ja kiirehtivät anomaan omaa kirkkoherrakuntaa. Tehtävään valitun toimikunnan kokouksessa saman vuoden lokakuussa oli tiedossa, että henkikirjojen mukaan Äänekosken alueelle olisi tulossa Saarijärven puolelta 768 miestä ja 733 naista sekä vastaavasti Laukaan pitäjästä 1678 miestä ja 1627 naista eli kaikkiaan 4 806 asukasta. Tuomiokapitulin määräyksestä Sumiaisten kappalainen Kustaa Sahlberg piti loppuvuodesta 1904 jakoasiain merkeissä kirkonkokoukset Äänekosken rukoushuonekunnassa sekä Laukaan ja Saarijärven seurakunnissa. Keisarillinen Senaatti teki maaliskuussa 1906 päätöksen, josta tuli yksityistä tietä eli Frans Niemen kautta epävirallinen tieto toukokuussa pidettyyn kirkonkokoukseen, että Äänekosken rukoushuoneseurakunnan ja erinäisten siihen liittyneiden kyläkuntain anomus erityiseksi kirkkoherrakunnaksi pääsemisestä oli hyväksytty.

Valmisteleva toimikunta saattoikin tehdä lokakuun lopulla 1906 pidetylle kirkonkokoukselle esityksen papin palkkaamisesta ja jumalanpalvelusten pitämisestä kaikkina juhla- ja pyhäpäivinä joko kansanopistolla, kansakoululla tai tehtaan tuella rakennetulla VPK:n talolla. Pastori Niemeä pyydettiin toistaiseksi toimittamaan papillisia tehtäviä. Pian saapui myös Porvoon Tuomiokapitulista virallinen paperi:

Herra kirkkoherran tiedoksi saa Tuomiokapituli täten ilmoittaa että Tuomiokapituli tänään on nähnyt hyväksi sallia eli Äänekosken muodostettavaksi päätetyn seurakunnan ensitulevan Toukokuun 1 päivästä 1907 ottaa oman papin hoitamaan niitä tehtäviä, jotka Laukaan seurakunnan kirkkoherra tähän asti on Laukaan seurakunnasta Äänekosken erotettavalla osalla toimittanut, josta ajasta siis sanottu osa Laukaan seurakuntaa sen johdosta vapautuu suorittamasta palkkaa Laukaan seurakunnan kirkkoherralle.

Äänekosken seurakunnan ikä lasketaan mainitusta päivämäärästä, koska se toteutui Laukaan puoleisilta osiltaan vappuna 1907. Saarijärven kylät liittyivät siihen vasta vuotta myöhemmin. Viiden vuoden ponnistelujen tuloksena oli paikkakunnalle vihdoin saatu oma seurakunta, johon liitettiin Laukaasta Koiviston, Paadentaipaleen ja Äänekosken kylät sekä osia Petruman kylästä ja Saarijärvestä Honkolan Hietama mukaanlukien, Järvenpään ja Parantalan kylät sekä osia Kangashäkin ja Kiimasjärven kylistä. Koska kunta muodostaa kirkkolain kolmannen pykälän mukaan perusyksikön myös kirkollisessa verotuksessa ja väestökirjanpidossa, seurakuntajaon tulee noudattaa kuntajakoa. Äänekosken kohdalla asiat etenivät 1900-luvun alussa kuitenkin päinvastaisessa järjestyksessä. Kirkkoon liittyvät kysymykset olivatkin tuolloin Äänekoskella yleinen puheenaihe ja kiinnostuksen kohde.

Kirkon rakentaminen alkaa

Tukkipuutavara 2350 runkoa kirkon rakentamista varten saatiin lahjaksi Mämmenniemen kruununmaalta. Puutavara toimitettiin jäittenlähdön jälkeen uittamalla Keitelettä pitkin Äänejärven rantaan. Keväällä 1906 äänekoskelaiset hyväksyivät kokouksessaan jyväskyläläisen arkkitehti Yrjö Blomstedtin laatimat piirustukset. Arkkitehdin tekemä kustannusarvio oli ilman kalustoa 48500 markkaa. Heinäkuussa 1906 kirkkorakennuksen urakkasopimus allekirjoitettiin pyhäjärveläisen Samuli Tuoriniemen kanssa. Hän sai kirkkourakan 44000 markan tarjouksellaan ja rakennustyöt pääsivät alkamaan heti. Kivityöt eli lähes 140 porakiven louhiminen, muotoilu ja ajo, oli alkuvaiheen suuri urakka. Sen sai pylkönmäkeläinen yrittäjä Erkki Manninen, joka toi mukanaan yhdeksän kivityömiehestä. Kirkon puutöiden päästyä hyvään vauhtiin rakennustyömaalla oli kymmeniä kirvesmiehiä, joista mainittakoon mm. Otto ja Salomon Kangasniemi, Joonas Kankainen, Oskar Pyy, Niko Westerinen, Juho Öhman ja Martti Pappila, joka oli Tuoriniemen veljesten luottomies. Kirkkotyömaan valvojaksi palkattu arkkitehti Yrjö Blomstedt hoiti asioita Paatelan Oittilasta, missä hän asui koko hankkeen toteuttamisen ajan.

Ensimmäinen jumalanpalvelus uudessa kirkossa pidettiin jouluna 1907 lähes 30-asteen pakkasessa ilman lämmityslaitteit, kattokruunuja ja urkuja. Tapulissa ei ollut vielä edes kirkonkelloja. Haudankaivaja Alfred Väyrynen ja mylläri Juho Öhman kiinnittivät seinänrakoihin asetetuille laudoille kynttilöitä, jotka valaisivat uutta temppeliä pimeässä talviaamussa. Osittain vielä keskeneräiseen kirkkoon saapui aamukuudelta lämpimästi pukeutuneita naisia ja miehiä, jotka asettuivat vanhan tavan mukaan niin, että naiset istuivat vasemmalle, miehet oikealle puolelle kirkkosalia. Heitä oli niin paljon, että tuskin puoletkaan sopivat sisälle. Sakaristokin oli niin täpötäynnä, ettei pastori Niemellä ollut tilaa, mihin olisi kirjansa laskenut.

Nuotit olivat lehterin lattialla pyykkikorissa. Kyllikki Halava piteli nuottipaperia ja Eeva Leinonen valaisi niitä kynttilällä, kun postinhoitaja Ilma Sofia soitti Estey-urkuharmonia. Tuona jouluaamuna äänekoskelaiset pääsivät laulamaan ensi kerran Enkeli taivaan -virttä omassa kirkossaan. Sitä riemun ja onnen tunnetta on vaikea kuvata! Miehetkään eivät malttaneet kolistella kesken kirkonmenojen ulos hevosiaan syöttämään niin kuin joskus myöhemmin oli tapana.

Kaksi kirkonkelloa saapui kapearaiteisella junalla Äänekosken asemalle, mistä Alfred Väyrynen haki ne kello kerrallaan tehtaalta lainaamillaan vankkureilla. Kun kellot oli nostettu paikalleen tapuliin, Väyrynen soitti niitä kokonaisen tunnin ja sai paljon kansaa kerääntymään kirkkopihalle. Pastori Niemi kutsui heidät sisälle kirkkoon, missä hän piti rukouksen ja siunasi kaunisääniset kellot tarkoitukseensa. Kirkko valmistui hiukan alkuperäisiä piirustuksia yksinkertaisempana syksyllä 1907. Rakennustyöt hyväksyttiin pääpiirteissään tehdyksi vuoden 1909 maaliskuun lopputarkastuksessa ja kirkko voitiin ottaa virallisesti käyttöön.

Kirkko tuhoutuu tuhopoltossa

Äänekosken vuonna 1907 käyttöönotettu kirkko tuhoutui täysin tuhopoltossa 15.7.1968. Tulipalo oli erittäin raju ja ilmeisesti sytytetty useasta eri kohdasta kirkon sisällä. Palon neljäs sytyskohta oli todennäköisesti sammunut itsestään, joten vanha ja arvokas saarnastuoli säästyi tuholta. Tulipaloa yritettiin taltuttaa viiden paloauton voimin, mutta se oli liian voimakas hallittavaksi. Paloautot syöksivät valtavia määriä sammutusvettä palavaan kirkkorakennukseen ja palosta tulevat valumavedet virtasivat valtoimenaan hautausmaata pitkin kohti Äänejärveä. Tulipalon jälkitutkimuksissa paljastui, että paikkakunnalla asuva mieshenkilö oli sytyttänyt tulipalon saatuaan siihen käskyn Jumalalta. Polttajan kirkon alttarikaiteelle asettamat kasukat antoivat viitteitä myös pappisvihan suuntaan. Tulipalossa itse kirkkorakennuksen lisäksi tuhoutui kirkon sisustukset, kuten urkulehteri, hiljattain uusitut urut, kirkon valaistusjärjestelmä ja alttaritaulu, kirkoon lahjoitetut arvoesineet sekä suuri osa kirkkotekstiileistä. Tulipalosta saatiin pelastettua saarnastuoli, alttarikaide, virsitaulu ja lasimaalaukset.

Tulipalon jälkeen seurakunnalla oli kolme vaihtoehtoa kirkon tiimoilta: Kokonaan uuden rakentaminen, vaurioituneen peruskorjaaminen tai vanhan entisöinti. kirkkovaltuusto teki helmikuussa 1970 päätöksen uuden kirkon rakentamisesta palaneen tilalle. Samana keväänä tehtiin päätös palaneen kirkon purkamisesta. Palokkalainen Reijo Lehti saikin kirkon purku-urakan. Vanhasta palaneesta kirkosta pelastettiin ennen purtutöiden alkamista kattokruunut ja lampetit, urkujen sähkömoottori ja saarnastuoli. Kirkon kivijalasta vapautuneey peruskivet pinottiin Äänejärven rantaan hautausmaan alapuolelle. Seurakuntaa 61-vuoden ajan palvelleen kirkkorakennuksen tarina oli tullut päätökseensä.

Uuden tiilikirkon rakentaminen

Uuden kirkon rakentaminen alkoi vanhan palaneen purkamisella marraskuussa 1972. Suunnitelmat uutta kirkoa teki arkkitehti Erkki Kantonen. Hänen suunnitelmaansa haluttiin seurakunnasta lisätä vanhan kirkon palosta säästyneet lasimaalaukset ja saarnastuoli, joiden ajateltiin olevan linkki vanhan ja uuden kirkon välille. Rakennusprojektin pääurakan sai paikallinen rakennusliike Porrassalmi & Mäkinen, LVI-työt teki Keiteleen Vesi ja Lämpö sekä sähköurakan sai jyväskyläläinen Valo ja Voima Oy. Kirkkoon hankittiin kaksisormioiset, 22-äänikertaiset täysmekaaniset urut, jotka valmisti Vaasassa toimiva saksalaissyntyinen urkurakentaja Hans Heinrich. Seurakunta sai kirkon vihkijäisjuhlassa Äänekosken tehtaiden rahalahjana urkujen hinnan 135000 mk. Äänekosken seurakunnan uusi tiilikirkko vihkitiin käyttöönsä reilu viisi vuotta vanhan kirkon tuhopolton jälkeen joulukuussa 1973.

Seurakuntatalon rakentaminen

Aivan Äänekosken ydinkeskustaan valmistui syksyllä 1967 rakennusinsinööri Lasse Heikkilän suunnittelema seurakuntatalo. Talossa oli suuri 200 hengen seurakuntasali sekä toisessa päässä luokka-, kokous- ja toimistotiloja. Rakennusurakan sai nytkin Porrassalmi & Mäkinen. Työt alkoivat marraskuussa 1966 ja talo oli valmis käyttöön aikataulun mukaisesti elokuussa 1967. Seurakuntatalo oli erittäin tarpeellinen kirkon tuhopolton jälkeen, sillä saurakuntasali sai palvella kirkkona kunnes uusi tiilikirkko valmistui loppuvuodesta 1973.

Hietaman kirkko ja hautausmaa

Äänekosken vanha hautausmaa alkoi täyttyä 1980-luvulla. Tämä pakotti seurakunnassa pohtimaan kokonaan uuden hautausmaan perustamista. Väinö Rautiaiselta ostettiin syksyllä 1983 runsaan 17 hehtaarin kokoinen Suojoen tila rakennuksineen. Päätös Hietamalle tehtävästä uudesta hautausmaasta tehtiin joulukuussa 1986. Hautausmaan suunnitelmat laati puutarha-arkkitehti Leena Iisakkila ja ensimmäinen vainaja haudattiin alueelle alkuvuodesta 1994.

Hietaman hautausmaan reunalla oleva kirkko on valmistunut vuonna 1997. Sen suunnitteli arkkitehti Timo Suomalainen, jonka tunnetuin työ on yhdessä veljensä Tuomo Suomalaisen kanssa suunnittelema Temppeliaukion kirkko Helsingissä. Modernin kyläkirkon sali on noin kymmenen metriä korkea ja sen päävalo tulee ylhäällä. Alttariseinän ikkunoista näkyy kirkkoa ympäröivää kylämaisemaä. Kirkossa on istumapaikat noin 150 hengelle.

Seurakuntatalo tiilikirkon yhteyteen

Äänekosken 1967 valmistunut seurakuntatalo alkoi käydä vanhaksi ja lisäksi kirkkoherranviraston tilat Kauppakadun varrella olivat epäkäytännölliset ja ahtaat. Seurakunnassa tutkittiin laajasti erilaisia vaihtoehtoja uudeksi seurakunta- ja hallintorakennukseksi. Lopulta päädyttiin rakentamaan uudet tilat tiilikirkon yhteyteen Kirkonmäelle. Kirkon lisäsiipeen sijoitetut tilat otettiin käyttöön vuonna 2013.

Kymmenen kirkkoherraa 107-vuoden aikana

Äänekosken seurakunnan 107-vuotisen historian aikana sillä on ollut yhteensä 10 kirkkoherraa, joista pisimpään seurakuntaa palveli sen ensimmäinen kirkkoherra Frans Oskar Niemi. Hän oli virassaan vuodet 1906 - 1937 eli 31-vuotta. Lyhimmän ajan virassa on toiminut Seppo Mertanen, joka palveli seurakuntaa kirkkoherrana vuodet 2002-2006. Ensimmäisenä naisena Äänekosken seurakunnan kirkkoherraksi valittiin Suolahden kappalainen Elina Tourunen. Hänet asetettiin virkaansa 17.8.2014. Kirkkoherran keskimääräinen virassaoloaika seurakunnassa sen 107 vuotisen historian aikana on ollut 10,7 vuotta.

Äänekosken seurakunnan kirkkoherrat

Äänekosken seurakunnan kirkkoherrat aikajärjestyksessä. Nimen jäljessä virkaanastumis- ja virasta luopumisvuodet.

Frans Oskar Niemi 1906-1937	Matti Mustonen 1938-1944	Niilo Katila 1945-1967
Kalevi Ylönen 1969-1978	Otso Sovijärvi 1978-1984	Pertti Ikonen 1984-1990
Toivo Ruotsalainen 1990-2002	Seppo Mertanen 2002-2006	Jukka Kuparinen 2006-2014
Elina Tourunen 2014-

Kappalaiset, viralliset apulaiset ja ylimääräiset papit

Seurakunnan kappalaiset
Nimi	Virassa
Samuli Aaltonen	1937-1945
Ville Kannila	1940
Aaro Tolva	1943
Olavi Rautio	1944
Pertti Ikonen	1973-1984
Toivo Ruotsalainen	1984-1990
Arvi Häkkinen	1989-
Seppo Mertanen	1991-

Viralliset apulaiset
Nimi	Virassa
Tuoman O. Kortelainen	1940-1941
V.I. Veikkola	1946-1949
Paavali Toivola	1950-1952
Matti Hakkarainen	1953-1954
Eerikki Lyly	1955-1957
Pentti Piri	1958-1959
Leo Harviainen	1961-1962
Eero Vainio myös vt. kh.	1966-1967
Pertti Ikonen	1967-1973
Seppo Ojala	1983-1988

Ylimääräiset papit
Nimi	Virassa
Frans Oskar Niemi, vt. kh, välisaarnaaja	1906-1907
Niilo Katila, vt. kh.	1937-1938
Samuli Aaltonen, vt. kh.	1944
Aulis Savolainen, vt. kh.	1944-1945

Lähteet

1. Äänekosken seurakunta, Urpo Sparf, 2007
2. Äänekoski Mills 1896-1996, Jaakko Auer, Pekka Soininen, 1996
3. http://hiski.genealogia.fi/historia/