Pukkimäellä

Kuhnamon rannalla

Tässä muistelmiani muutamasta jännästä leikistä Kuhnamon rannalla. Kiramo oli mielestäni tuo lautarakennelma radan päässä. Mutta siellä rannalla oli myös lautarakennelma, eli makasiini tms, jonka katolta joku vilkas poika hyppäsi tai putosi kerran pitkänä kasvanaan kuivaan heinään, joista yksi korsi oli ollut niin kova ja terävä, että se melkein lävisti sydämen, ainakin hyvin läheltä meni.

Mutta tässä muutama muisto sellaisista leikeistä, joissa itsekin kunnostauduin vain melkein vakavamman puolelle. Muistelot saivat alkunsa serkkuni lausahduksesta ja siksi se on tuossa hyvin tärkeänä näkökulmana ja muualta tulevan muistona.

Serkkuni Suolahdesta sanoi: -Kun asuitte Pukkimäellä, siellä oli aina niin mukavaa käydä, kun siellä oli niin paljon eri ikäisiä lapsia ja isolla porukalla pystyi leikkimään vaikka mitä jänniä leikkejä. Ympäristökin oli jännä, oli metsää ja ranta ja junarata. Kuljimme hänen kanssaan Piilolan niemestä kohti Kuhnamon satamaa ja mietimme yli neljäkymmentä vuotta sitten elettyä lapsuuttamme. Serkkuni mielestä kaikki oli ollut pelottavan jännää hyvässä mielessä. Minunkin mielestäni se oli lapsen mielikuvitukselle rikasta leikkialuetta. Pienen serkkutytön mielestä keltaiset puutalot isoine puutarhamaisine pihoineen oli reunustanut bulevardin tavoin pitkää matkaa Lättälästä Pukkimäenkadun viimeiselle talolle.

Kiramo, Pässinrata ja Laani. Intiaanimetsä, pellot ja Kuhnamo. Tällä rannalla Kuhnamo on matalaa ja tuossa irrallaan on yhä ne betoniset renkaat joiden päälle oli rakennettu jokin puinen melkein laituri. Renkaalta renkaalle silta ja niistä muodostui vielä keskelle kuin puinen risti. Silloin kun vesi oli korkealla oli rakennelma järvessä, muutoin rannalla tai vain osittain vedessä. Petonilaituriksi olimme sen nimenneet, vaikka vanhemmat olivat sanoneet että se ei ole laituri ja siihen ei saa kiivetä, oli se kuitenkin paras ja jännittävin hippaleikkipaikka.

Kiramon seinät olivat muistaakseni ulkopuolelta punamullalla maalattua pystylautaa. Lapsen silmin sen mustaksi tervattu katto oli korkealla. Sisällä oli pimeää, vain lautaseinän raoista siivilöityi epämääräisesti auringon valo, joka viistosti putosi raiteiden välistä tummaan veteen. Sisäeiniä kiersi kapeita vaakalautoja. Autotallin seinillä olimme nähneet että sisiliskot kulkivat ylös, alas, vinoon ja takaisin. Tässä me voisimme leikkiä sisiliskoa kiipeilemällä vaakalaudalta toiselle. Alaspäin ei uskaltanut katsoa, siellä tiesi kyllä olevan pimeässä vettä, vaikka ulkona olisikin kirkas päivä.

Kevättalvella, vaikka jäät vielä kantoivat, olivat tukkipinojen välit jo osittain sulia. Niitä oli iso rykelmä keskellä Kuhnamoa oletettavasti odottamassa jäiden sulamista. Siitä ne vesien sulettua luultavasti nostettiin kiramon sisällä junan vaunuihin ja vietiin pässinrataa pitkin tehtaalle.

Eräänä leutona kevättalvisena päivänä leikimme Maxwel Marksia tai jotain muuta televisiosta nähtyä etsivää ja tätä nerokasta etsivää pakoon juoksevia rosvoja keskellä Kuhnamoa olevien tukkipinojen ympärillä. Tukkipinojen väleistä, takaa ja yltä poliisit yrittivät napata rosvoja, jotka lömysivät pinojen varjoissa ja koloissa. Jossain vaiheessa jahti sai kaikki yhtä aikaa puupinojen keskelle, johon jähmettyivät sekä rosvot että poliisit. Kuului raksahdus, kaikki tuijottivat toisisaan hiljaisina ja suurentunein silmin. Kuului suurempi raksahdus ja kaikki vajosivat risahtaen jäiden sisään, vettä virtasi jalkojen ympärillä, jotkut huusivat säikähdyksestä ja jotkut huokasivat helpotuksesta kun vajoaminen loppui nilkkoihin saakka. Pintajään alla oli sula, jonka alla taas kiinteä, kovempi jää. Ja juuri kun luulimme olevamme jo turvassa –vaikkakin vetisin kengin– taas raksahti, nyt oikein kunnolla rysähtäen. Samassa jalkojen alta katosi sinne kovaksi luultu jäinen pohja ja koko lapsijoukko humahti reilusti alaspäin, kunnes vihdoin tuntui jotain kovaa jalkojen alla. Hetkessä kevätjään kerroksellisuus tuli jokaiselle kantapään kautta tutuksi. Pienimpiä vesi ylsi jo vyötärön seutuville. Onneksi muistui mieleen television opit kuinka heikoilta jäiltä lähdettäisiin kierimällä kohti rantaa ja isommat auttoivat pienempiä jäisen veden reunalle ja kohti Kuhnamon saunaa ja pesutupaa, jonka savupiipuista nousi höyry. Toivottiin, että lämmittäjä auttaisi kuivattamaan märässä kipruavat varpaat ja vaatteet. Mukavasti pyöreä saunan lämmittäjä avasi pesutuvan oven, katsoi hytiseviä lapsia ja totesi vain että tämmöinen joukko tällä kertaa. Hän otti lapset sisään ja teki isoihin vesipatoihin sopivaa vettä, jossa lapset saivat vaatteiden kuivamisen ajan lotrata ja lämmitellä.

Vaatteet kuivuivat ylhäällä tuvan katonrajassa. Soikoista kuului jonkin aikaa iloinen loiskinta ja nauru. Kotimatkalla pienimpiä varoiteltiin että aikuisille ei saa kertoa jäihin putoamisesta ja pesutuvassa lämmittelystä. Itse kerroin tästä seikkailusta äidilleni vasta hänen 80-vuotispäivänään vuoden 2011 keväällä.

Lähteet

  1. Hilkka Ailio os. Kivi, 2014