Äänekoski

Kotirintaman toimeentulo

Kansan huoltaminen

Sota-ajan säännöstelytalouden käytännön työn kunnissa suorittivat kansanhuoltolautakunnat Seinäjoen kansanhuoltopiirin ja -ministeriön valvonnassa. Varsinaiset ostokorttien jakamiset, tuotantoilmoitukset, maatalojen luovutusasiat, maataloustuotteiden kontrollointi, teurastusluvat, kauppaliikkeiden tilitysten tarkastamiset ja monet muut asiat käsiteltiin kansanhuoltotoimistoissa. Ostokortin kadottaminen oli vakava asia ja se tutkittiinkin poliisiasiana. Erilaiset ostokortit olivat kuluttajien kannalta tärkeitä, koska kaikki tärkeimmät kulutustavarat olivat säännöstelynalaisia. Ostokorteista ei tietenkään ollut mitään hyötyä, jos kaupoissa ei ollut tuotteita saatavilla tai jos ei ollut rahaa ostaa niitä. Muun muassa jalkineita, kankaita ja polkupyörän kumeja ei ollut tarjolla tarvetta vastaavaa määrää. Häitä ja hautajaisia varten anottiin lisäannoksia. Kortitonta ja luvatonta mustanpörssin kauppaa toki käytiin yleisesti. Hamstrausmatkat tuttuihin maalaistaloihin olivat joskus pitkiä. Myös vaihtokauppa oli yleistä.

Luvanvaraista toimintaa

Monet maalaistaloissa tuotettavat tai sinne hankittavat tavarat olivat luvanvaraisia. Kansanhuoltolautakunnan tehtävänä oli antaa luvat esimerkiksi kotitarvemyllyille ja kotona tehdyn voin myymiselle. Luovutusvelvollisuus ulottui lähes kaikkiin maatiloilla tuotettuihin artikkeleihin. Toimintaa valvova Äänekosken kansanhuoltotoimisto sijaitsi kauppalan omistamassa entisessä Joona Salmelinin talossa, joka sijaitsi nykyisen Hallintokadun varrella jokseenkin Sokos-tavaratalon paikalla. Toimistoa hoiti toimistovirkailijana Viivi Hyytiäinen. Äänekosken maalaiskunnan kansanhuoltotoimisto sijaitsi kunnantalossa, joka oli siihen aikaan Suojoen tilan päärakennuksessa. Äänekosken kansanhuollon johtajana oli Yrjö Mannström ja Suolahden Hannes Keurulainen. Hän hoiti tehtävää sivutoimisesti, sillä hänen päätyönsä oli pässinradan varastomakasiinilla. Kansanhuoltolautakuntien puheenjohtajina olivat kauppalanjohtaja Ahti Kärkkäinen Äänekoskella ja opettaja Martti Rehtijärvi Suolahdessa.

Elintarvikkeista oli pulaa

Jatkosodan ensimmäinen talvi 1941-1942 oli elintarvikehuollon kannalta varsin vaikea. Nähtiin suoranaista nälkää, ellei onnistuttu hamstraamaan tutuista maalaispaikoista tai jos ei ollut omaa sikaa tai mahdollisuutta kalastamalla hankkia lisäravintoa. Myös perunasta oli pahaa puutetta ja sitä yritettiin korvata syömällä lanttua. Maidonsaannissa oli suuria ongelmia kaikkina sotavuosina. Tätä helpottamaan otettiin vuoden 1941 lopussa käyttöön meijeripakko. Se tarkoitti sitä, että tuottajien oli toimitettava kaikki oman sallitun kulutuksen ylittävä maito meijeriin. Kuluttajien ennakkotilausten perusteella kuhunkin myymälään toimitettiin vain kiinteä, ennakkotilausten mukainen määrä maitoa. Sitomalla näin kuluttaja tiukasti omaan kauppaansa pyrittiin estämään mustan pörssin kauppaa maidolla. Äänekosken kansanhuollon johtaja Yrjö Mannström korostikin vuonna 1943 sitä, että tilauskupongit pitää toimittaa meijereille ennen maidon jakelukauden alkua, jolloin maito voidaan toimittaa tasapuolisesti liikkeille.

Hankintasopimuksia

Laaja Äänekosken maalaiskunta oli Äänekosken kauppalan kannalta hyvin tärkeä elintarvikkeiden hankinta-alue. Kauppalan maitotilanteen helpottamiseksi syksyllä 1941 lähetti kansanhuoltolautakunta osuuskaupan johtajan Jussi Savolaisen tekemään maalaiskunnan talojen kanssa hankintasopimuksia. Samalla päätettiin myös siitä, että liikennöitsijä Hirven on ryhdyttävä kuljettamaan maitoa kauppalaan sitä tarkoitusta varten armeijalta vapautetuksi saadulla autollaan. Kansanhuollosta vastaavat viranomaiset kannustivat kansalaisia jatkosodan vuosina omatoimiseen elintarvikehuoltoon eli siis pienkarjan ja kasvimaiden pitoon. Kauppalakunnat jakoivatkin asukkaille palstaviljelmiä ja opastivat kunnollisten talvisäilytyssuojien rakentamisessa. Äänekosken kansanhuoltolautakunta perusti toukokuussa 1942 tätä varten erityisen jaoston, jota johti lautakunnan varapuheenjohtaja Jussi Savolainen.

Varattomien avustustoimintaa

Hevosten joutuminen sotaan aiheutti lisähankaluuksia kauppatavaroiden kuljettamiseen alueen syrjäkulmien taloihin. Tästä joutui kärsimään esimerkiksi Järvenpään kylä. Sinne ei vielä sota-aikana johtanut minkäänlaista tietä ja siitä syystä joutuivat pienetkin lapset jalan kantamaan repuissaan kauppatavaroita Hirvaanmäeltä tai Äänekosken kauppalasta. Vapaan Huollon keskukset vastasivat paikallisesta huoltotyöstä, joka kohdistui mm. varattomiin koteihin, sotaleskiin ja siirtoväkeen. Kenkätilanteen ollessa pahimmillaan alkoi Vapaan Huollon keskuksen järjestämänä ja opettaja A. Hytösen johdolla toiminut tallukkakurssi Äänekosken kansakoululla 15.1.1943. Kurssilla oli 24 osallistujaa. Urheiluseura Huima avusti joskus siirtoväkeä järjestämällä erilaisa viihdytystilaisuuksia.

Työvelvollisuus käyttöön

Poikkeusoloista johtuen säädettiin työvelvollisuuspakko ja suoritettiin työvelvollisuuskutsuntoja sekä etsittiin työvelvollisuutta pakoilevia henkilöitä. Työvoimalautakunnat valvoivat kuntien alueella työvoiman käyttöä. Työvoimalautakuntien pyrkimyksenä oli saada kaikki kynnelle kykenevä vapaa työvoima hyödylliseen työhön. Äänekosken työvoimalautakunta toimi läheisessä yhteistyössä mm. Wärtsilä-Selluloosa Oy:n kanssa, jotta vientiteollisuuden toimintaa voitaisiin mahdollisuuksien mukaan turvata. Lautakunta joutui käsittelemään lukuisia kuntalaisten työvelvollisuutta koskevia valituksia. Monet anoivat huojennusta halonhakkuukiintöihinsä tai jopa kokonaan vapautusta työvelvollisuudesta esimerkiksi yritystoimintaansa vetoamalla.

Kanta-Suomessa eri paikkakunnille evakuointien seurauksena saapunut siirtoväki ei ollut vain huoltotoimien kohteena, vaan se merkitsi myös arvokasta lisätyövoimaa maataloissa, kouluissa, tehtaissa ja liikenteessä. Monissa taloissa tulivat Länsi-Inkeristä vuosina 1943 ja 1944 siirretyt ihmiset tutuiksi. Heimoaatteen ohella siirron taustalla vaikutti myös sodan takia heikentynyt työvoimatilanne Suomessa. Sotilaallisista tehtävistä vapaana olevat lotatkin pyrittiin saamaan mukaan siviilitöihin. Ylipäällikkö Mannerheim nosti tämän asian esille heti jatkosodan puhjettua. Hän esitti Lotta Svärd -järjestölle harkittavaksi, että voitaisiinko sopivin järjestelyin löytää mahdollisuuksia lottien käyttämiseksi nykyisten suuriarvoisten ja raskaiden tehtäviensä ohella vielä osittain myös maataloustöissä. Vetoomus tuotti tulosta ja Äänekosken lottien kokouspöytäkirjassa 13.7.1941 todetaankin, että vapaana oleva lottatyövoima on ilmoitettava työvoimalautakunnalle.

Talkooryhmiä ja talkootoimintaa

Sota-ajan työvoimapulasta tuskin oltaisi selvitty ilman hyvin organisoitua talkootoimintaa. Suomen Talkoot r.y. perustettiin elokuussa 1940 lähinnä Akateemisen Karjala-Seuran piirissä syntyneiden ideoitten pohjalta tarkoituksella kiinnittää ihmisten mielet rakentavaan työhön isänmaan parhaaksi. Pitäjien ja kyläkuntien talkootyötä organisoivat aktiivisesti Suomen Aseveljien Liiton paikallisosastot. Kylissä kokoonnuttiin aivan spontaanistikin kehruu- ja neulontapiireihin. Äänekosken työvoimalautakunta kehotti jatkosodan aikana eri järjestöjä muodostamaan erityisesti maataloustöihin talkooryhmiä ja valitsemaan niille talkoojohtajat, jotta ryhmät saataisiin nopeasti sinne, missä niitä tarvitaan. Tammikuussa 1942 Suomen Talkoot r.y. purettiin ja sen tilalle perustettiin Suurtalkoot r.y, jolla oli edellistä yhdistystä laajempi taustatuki. Parhaat talkoolaiset saivat kultaisen lapion maataloustalkoista ja kultaisen kirveen halkotalkoista.

Kunnissa talkootoimintaa johtivat talkoopäälliköt, joiksi valittiin järjestelykykyisiä käytännön miehiä. Äänekoskella päällikköinä oli maisteri L. Rinne ja opettaja M. Korhonen ja Suolahdessa liikemies Matti Väisänen. Heidän avukseen valittiin talkoovanhimpia, joiden puoleen talkooapua tarvitsevien tuli kääntyä ja jotka järjestivät talkootyön tai naapuriavun kylässä tai kansakoulupiirissä. Valtakunnallinen Nuorten Talkoot järjestäytyi Suurtalkoot r.y:n yhteyteen. Äänekosken maalaiskunnassa toukokuussa 1942 perustetussa nelihenkisessä Nuorten talkootoimikunnassa kaikki olivat opettajia ja puheenjohtajana toimi opettaja Esa Kallioniemi. Äänekosken nuorten talkoopäällikkönä oli johtajaopettaja J.A. Leppämäki. Esimerkiksi syksyllä 1943 lähes neljäsataa 7-15-vuotiasta äänekoskelaista lasta teki joko ansio- tai kotitalkoilla maataloustöitä sekä keräsivät polttopuita, käpyjä, metsämarjoja, sieniä, pulloja, jätepaperia, luita, pihkaa, lumppuja, pajunkuorta, jätetähkiä, jäteperunaa, lääkekasveja ja apurehua. Alituisen polttopuupulan vuoksi järjestettiin vielä mottitalkoita. Niihin osallistuivat lähes kaikki täysikasvuiset miehet ja naiset kotirintamalla. Kuntien välisissä kuuden tunnin halonhakkuukilpailuissa vuonna 1943 Suolahden sijoitus oli 17. ja Äänekosken vastaavasti 26.

Halkomottien tekoa

Vuoden 1944 keväällä alettiin yhtiön väkeä viedä jo helmikuussa autoilla Konginkankaan Lapinkankaalle motteja tekemään. Maaliskuussa halonhakkuu Lapinkankaalla vielä jatkui. Myöhemmin keväällä hakkuu siirtyi mm. Äänemäen vuonna 1904 istutetulle suurelle aholle ja Kangashäkin Kilpelään, jonne oli myös autokuljetus. Helatorstaina 18.5.1944 Kangashäkissä oli yhtiön väkeä peräti 135 henkeä halkoja tekemässä. Itse tehtaitten johtaja Wahlforskin oli mukana. Toukokuun viimeisenä päivänä mottikilpailu taaskin päättyi.

Puhdetöitä ja jalkinehuoltoa

Kotirintaman puhdetöihin kuuluivat kaikkialla tallukantekotalkoot jalkinetilanteen helpottamiseksi. Muiden tahojen ohella Äänekosken tehtaatkin järjesti vanhassa klubirakennuksessa useita tallukkakursseja jatkosodan aikana. Jalkineitta ei syntynyt tuotantoa. Suolahden kansanhuoltolautakunta painottikin kesällä 1943 kenkien suhteen sitä, että kauppalassa on pääosin ulkotyöläisiä. Sekä Äänekosken Tehtaat että Suolahden Vaneritehdas organisoivat syksyllä 1943 tuotantolaitostensa yhteyteen suutarinverstaat, joissa muutama ammattitaitoinen suutari korjasi työntekijöiden jalkineita.

Lähteet

1. Keiteleen rannoilta kolmeen sotaan, Ääneseudun veteraanimatrikkeli 1939-1945