Pukkimäkeä

Erämaiden asuttaminen

Asutuksen leviäminen Vanhan Laukaan alueelle

Vakinaisen asutuksen leviäminen erämaihin merkitsi eräkauden loppua. Vakinaisia asukkaita asettui Jämsään 900-luvun lopulla ja 1400-luvulla siitä tuli jo oma pitäjä, jollaisena se mainitaan asiakirjoissa ensimmäisen kerran vuonna 1442. Saman vuosisadan lopulla vakinainen asutus levisi myös pohjoisemmaksi Vanhan Laukaan alueelle. Kehitys Jyväskylän seudun pohjoispuolella olevilla hämäläisten erämailla ei saanut kuitenkaan jatkua luonnollisella tavalla siten, että erämaiden omistajat yksinomaan olisivat saaneet asuttaa alueitaan. Tämä oli tapahtunut vain maan eteläisimmissä osissa. Ulkopuoliset voimat puuttuivat voimakkaasti erämaiden asutuskehitykseen ja aiheuttivat väkivaltaisen mullistuksen niissä vallinneissa oloissa. Tapahtumat käänsivät alueen kehityksen kokonaan uusille urille. Nämä voimat olivat käynnistynyt savolainen asutusliike ja kruunun toimenpiteet.

Muuttoliike Savosta alkaa

Pohjois-Hämeen erämaat joutuivat laajan savolaisen asutusliikkeen piiriin, joka Arvo M. Soinisen mukaan oli alkanut jo 1470-luvulla savolaisten omien erämaiden asuttamisella Pohjois-Savossa. Savonlinnan päällikön Klemetti Henrikinpoika Krookin toimenpiteet 1540-luvulla edistivät asutuksen kehitystä ja toimintaa jatkoi hänen seuraajansa Kustaa Fincke. Syyt asutusliikkeen syntymiseen olivat taloudellista laatua. Vielä 1500-luvun alussa oli eränkäynnillä oleellinen osa savolaisessa talonpoikaistaloudessa. Riistakannan väheneminen ja eränkäynnin muuttuminen yhä enemmän kalastukseksi merkitsivät eränkäynnin tuoton huomattavaa vähenemistä näihin aikoihin. Samanaikaisesti näyttää taas toisaalta uusien toimeentulomahdollisuuksien tarve lisääntyneen nopeasti, sillä väestölisäys oli Savossa näihin aikoihin ilmeisesti verrattain suuri. Savoon muodostui näin liikaväestöä, jonka oli etsittävä elatustaan muilta tahoilta. Eräät kruunun toimenpiteet pahensivat muutenkin tätä vaikeaa kriisiä.

Uudisasukkaaksi erämaihin

Olavinlinnan perustaminen vuonna 1475 vaati suuria kustannuksia. Linnan rakennus- ja ylläpitoverot jäivät pysyviksi ja veroja korottavasti vaikuttivat vielä eräät 1500-luvulla veronkantotavoissa suoritetut uudistukset. Lähin ulospääsytie vaikeasta tilanteesta oli maanviljelyksen laajentaminen. Maanviljelys Savossa päinvastoin kuin Hämeessä oli pääasiassa kaskiviljelyä. Peltoviljely oli Savossa vielä varsin kehittymätöntä, mutta sen sijaan tunnettiin koskemattoman havumetsän kaskeamiseen varsin hyvin soveltuva Huuhta-menetelmä. Viljelyksen laajentaminen erämaahuuhtien avulla oli ilmeisesti helpompaa kuin tehostettu viljely rintamaiden vanhoilla kaskikoilla. Näin ollen taloudellisen kriisin Savoon synnyttämän suhteellisen liikaväestön oli lähdettävä erämaille uudisasukkaiksi, jos se tahtoi luoda itselleen siedettävät elinmahdollisuudet. Savon erämaat eivät riittäneet tyydyttämään uudisasutustarvetta.

Ensimmäiset uudisasukkaat saapuvat

Tilanne helpottui vain Keski-Savon pitäjissä, Säämingi Rantasalmella ja Juvalla, kun taas Suur-Savon alueella, joka jäi Pohjois-Savon asuttamisessa toisten selän taakse, liikaväestön määrä ei vielä tällöin päässyt laskemaan. Väestön lisääntyessä tilanne vain vaikeutui entisestäänkin. Näin syntynyt asutuspaine etsi purkautumistietä sieltä, missä vastus oli vähäisin. Heikko kohta löytyi luoteesta, missä Hämeen erärajan takana levisivät laajat asumattomat erämaat. Ensimmäiset uudisasukkaat alkoivat saapua 1540-luvun loppupuolella. Erämaaluetteloissa on tosin maininta ainoastaan kahdesta savolaisesta uudisasukkaasta, jotka silloin asettuivat erämaiden itä- ja pohjoislaidoille, Armisvedelle ja Elämäjärvelle. Edempänä mainittava jämsäläisten kuninkaalle 1550 tekemä valitus osoittaa kuitenkin, että hämäläiset eränkävijät katsoivat silloin savolaisen uudisasutuksen olevan vakavanakin vaarana heidän vanhalle eränautinnalleen ja että täytyi siis olla kysymys merkittävästä uudisasukkaiden joukosta.

Hämäläisten uudisraivaus takertelee

Väestön lisääntymistä tapahtui Hämeessäkin. Kustaa Vaasa valitti 1548 Hollolan kihlakunnan talonpoikien, joiden hallussa suurin osa Vanhan Laukaan erämaista oli, köyhtyvän taloissaan, koska yhdessä talossa asui liian monta henkeä. Kuningas lohkoi sen moneen osaan. Hämäläisten talous perustui pääasiallisesti peltoviljelyyn, joskin kaskeamista lienee nimenomaan syrjäseudulla vielä melkoisesti harjoitettu. Väestönlisäyksen vaatima taloudellisen ekspansion tarve oli ilmeisesti tyydytettävissä raivaamalla lisää peltoa entisten asuinpaikkojen läheisyyteen tai rakentamalla uudisasutuksia vanhan asutusalueen laitamille. Erämaan uudisraivaajan raskas työ ja niukka toimeentulo eivät näin ollen houkutelleet hämäläisiä asettumaan erämaahan, koska lähempänäkin oli mahdollisuus hankkia itselleen riittävä toimeentulo.

Alueet kuuluivat Jumalalle ja Ruotsin kruunulle

Savolaisten alettua asuttaa Pohjois-Hämeen erämaita joutui myös hallitusvalta kiinnittämään asiaan huomiota Kustaa Vaasan ollessa kiinnostunut asutuksen leviämisestä valtakunnan asuttamattomille seuduille. Uudistalojen perustaminen lisäsi valtion verotuloja. Rajaseudulla, kuten silloisessa Keski-Suomessa, asutuksen syntyminen lisäksi varmisti sen kuulumista valtakuntaan. Eräomistukset eivät olleet uudisasutuksen esteenä. Kustaa Vaasa omaksui osaksi saksalaisten apulaistensa vaikutuksesta käsityksen, että maa ei oikeastaan ollutkaan talonpoikien, vaan kruunun oma. Sillä oli siten oikeus valvoa, että sitä käytettiin mahdollisimman tarkoituksenmukaisesti. Varsinkin hän katsoi, että kruunulla oli oikeus ryhtyä asuttamaan erämaita ollenkaan välittämättä niistä oikeuksista, joita talonpojilla omasta mielestään oli näihin alueisiin. Norlantia asutettaessa hän 1542 julisti, että asumattomat alueet kuuluivat Jumalalle, meille ja Ruotsin kruunulle.

Edellä on viitattu Kustaa Vaasan 1548 Hollolan kihlakunnan tuomarille Björn Klaunpojalle lähettämään kirjeeseen. Hän ihmetteli sitä, ettei tämä kuninkaan luottamusmies ollut välittänyt talonpoikien liiallisesta ahtautumisesta vanhoilla asuinpaikoillaan. Heidän olisi muutettava erämaihin tai muualle, missä olisi tilaisuus uudisraivauksiin. Kuninkaan heräävän mielenkiinnon aiheena ovat olleet hänelle lähetetyt maanomistusasioita koskevat valitukset. Hämeen erämiesten ja uudisasukkaiden väliset ristiriidat saattoivat kuninkaan pian tämän jälkeen vakavasti puuttumaan erämaakysymykseen. Jotkut savolaiset uudisasukkaat asettuivat hämäläisten luvalla heidän erämailleen lampuodeiksi. Tällaisia mahdollisesti jo 1540-luvulla saapuneita vuokraajia oli ainakin kahdella Vanhan Laukaan alueella olevalla erämaalla. Itärajalla Kaihlasen rannalla oli Pekka Savolainen -nimisen lampuoti, joka suoritti tuulokselaiselle isännälleen vuokraa vuosittain 10 äyriä. Eräällä toisella tuulokselaisella talonpojalla oli Leppäveden rannalla kaksi lampuotia, Antti ja Pekka, jotka yhdessä suorittivat vuodessa 4 karpiota ruista ja 3 leiviskää kaloja. Viimeksi mainittujen nimistä ei kuitenkaan voi päätellä heidän heimoaan ja onkin hyvin todennäköistä, että erämaiden sydänseudulla asuneet lampuodit olivat hämäläisiä ja kuuluivat eräkappaleella myöhemmin asuneeseen Nyppyläisen sukuun. Harvoin lienevät hämäläisten ja savolaisten väliset suhteet järjestyneet näin sovinnollisella tavalla. Savolaisia on asettunut omavaltaisesti erämaille. Tällaista sattui erikoisesti jämsäläisten erämailla, jotka uusimpina sijaitsivat äärialueilla.

Lähetystö kuninkaan luo

Jämsästä lähetettiin keväällä 1550 kuninkaan luo kaksi talonpoikaa, Niilo Kärkkäinen ja Pietari Pietarinpoika Kavattilasta. Heidän tehtävänsä oli valittamaan siitä vahingosta, mitä Pohjan lappalaiset ja savolaiset talonpojat olivat tehneet jämsäläisten vanhoilla erämailla ja kalavesillä. Tästä kuningas sai aiheen kirjoittaa toukokuun 28 päivänä 1550 Suomen johtomiehille, molemmille laamanneille ja kaikille käskynhaltijoille. Erämailla sattuneet väkivallanteot oli tutkittava ja asianomaisille oli annettava oikeutta. Tämä asia ei sinänsä olisi vaatinut niin laajaa osoitepiiriä, mutta Kustaa Vaasa halusikin nyt ottaa kysymyksen erämaiden asuttamisesta toden teolla esille. Hän sanoi kuulleensa, että erämaa oli mahtava ja suuri metsä, jossa ihmiset voisivat asua ja raivata itselleen hyviä tiloja. Kuninkaalle oli myös kerrottu, niin kuin hän joka päivä saattoi huomata maanomistusta koskevista valituksista, etteivät Suomen asukkaat sopineet tarpeeksi hyvin asumaan niillä tiloilla, jotka he omistivat. Suomen johtomiesten oli sen tähden saatava osa rahvaasta raivaamaan erämaata ja rakentamaan sinne itselleen taloja. Erikoisesti oli asuttamisessa otettava huomioon Venäjän vastainen raja niin, että voitaisiin vastustaa venäläisiä, milloin nämä koettaisivat tehdä väkivaltaa valtakunnan alueella. Uudisasutuksen kautta maa myös vaurastuisi.

Hävitysretki uudisasutuksille

Kuninkaan kiertokirje oli lähetetty maan eri osiin, mutta yleistä muuttoa erämaihin ei tapahtunut. Luonnollista oli se, että joitakin hämäläisiä asettui vuosisataisille pyyntimailleen, mutta erikoista vastakaikua kehotus herätti vain Savossa, josta Pohjois-Savon erämaille oli jo tapahtunut muuttoja. Kustaa Fincke esitti kuninkaan tahdon lääninsä talonpojille. Nämä sanoivat mielellään muuttavansa tutuille Hämeen erämaille, mutta Pohjanmaan erämailla he halusivat ensin käydä katsomassa, olisiko siellä semmoisia paikkoja, joissa voisi elää. Fincke kiinnitti ensinnä huomionsa Pohjanmaan takamaihin ja teki matkankin sinne, mutta pian hän joutui omistautumaan Hämeen erämaille, missä sattui levottomuuksia. Kun kuninkaalle tehdystä valituksesta ei koitunut mitään apua, päättivät hämäläiset yrittää väkivalloin karkottaa uudisasukkaat erämailtaan. Tämänkin yrityksen johdossa olivat uudisasutuksesta eniten kärsineet jämsäläiset. Siihen näyttää myös osallistuneen eränkävijöitä muistakin Hollolan kihlakunnan pitäjistä. Keväällä tai kevätkesällä 1551 lähdettiin joukolla hävittämään erämaille syntyneitä uudisasutuksia. Joukko eteni polttaen, murhaten ja ryöstäen aina Maanselän takaisille Jämsän erämaille saakka. Hävityksen suuruudesta ei ole mitään tietoja, mutta se lienee ollut melkoinen, sillä seuraavan syksyn ja talven kuluessa saapui kuninkaalle eri tahoilta tietoja ja valituksia tästä hävitysretkestä. Erämaiden menettämisen pelko oli aiheuttanut hämäläisissä yleistä katkeruutta, joka purkautui tällä asiakirjojen kertomalla tavalla. Tapauksen tultua kuninkaan tietoon tämä syytti Hämeenlinnan isäntää Isak Nilsinpoika Baneria ja muita, joille Hämeen hallinto kuului, että he katsoivat sormiensa läpi mainitunlaisia väkivaltaisuuksia. Banerin oli selvitettävä asia ja saatettava syylliset rangaistukseen. Vielä seuraavana vuonna kuningas esitti saman asian Pohjanmaan laamannille Jöns Knuutinpoika Kurjelle ja eräille linnanpäälliköille. Hänen vakava käsityksensä oli se, että erämaa oli vihdoinkin saatava asutetuksi.

Hämäläisten vallattomuus saattoi Kustaa Fincken läheisiin tekemisiin Keski-Suomen asuttamisen kanssa. Palattuaan Pohjanmaan matkaltaan hän helmikuussa 1552 kirjoitti kuninkaalle tiedottaen näistä veritöistä, mutta selvitellen myös laajemmin käsitystään erämaakysymyksestä. Hämäläisillä oli enemmän erämaita, kuin he itse saattoivat käyttää, mutta he eivät kuitenkaan sallineet muiden halullisten hyötyvän niistä. Fincke sanoi kuninkaan alamaisten näin köyhdyttävän toisiaan. Vastoin useaa virkatoveriaan hän tarkasteli ennakkoluulottomasti maamme silloista väestökysymystä. Nuoruudessaan hän olikin oleskellut kuninkaan hovissa. Voidakseen paremmin omistautua erämaiden asuttamiseen ja estää vastaisuudessa väkivallantöitä hän pyysi itselleen Hollolan kihlakunnantuomarin virkaa. Tehtävä sopisi hänelle senkin vuoksi hyvin, kun hänen asumakartanonsa Lammin Porkkala oli kihlakunnan alueella. Kuningas antoikin viran hänelle, vaikkakin sitä hoiti ennestään Jaakko Henrikinpoika, jolle nyt luvattiin muualta korvausta. Näin Fincke ymmärsi hankkia itselleen samalla aineellista hyötyä.

Hämäläisiä rauhoitellaan

Maaliskuussa 1552 kuningas lähetti avoimen kirjeen Hollolan kihlakunnan asukkaille ja uuden tuomarin ensimmäisenä tehtävänä oli tämän ruotsinkielisen asiakirjan tulkitseminen heille. Heitä moitittiin liiallisesta erämaan hallussapidosta ja väkivaltaisuudesta uudisasukkaita kohtaan. Jos joku kihlakunnan asukkaista halusi asettua erämaahan asumaan, hän saisi ottaa sitä haltuunsa niin paljon, kun itse voi viljellä, mutta joka ottaisi enemmän, sitä rangaistaisiin. Fincken piti esittää kirjeen sisältö niin, että sitä noudatettaisiin. Hänellä näyttikin nyt olevan menestystä, sillä käydyissä neuvotteluissa talonpojat suhtautuivat asiaan suopeasti. Ne, joilla oli tilaisuutta siihen, ilmoittivat haluavansa asettua erämaille, mikäli olisi asutukseen kelpaavia paikkoja. Ne, joilla ei ollut mahdollisuutta siirtyä ja jotka menettäisivät erämaansa, pyysivät vapautusta siitä kalaverosta, jota he siihen saakka olivat suorittaneet. Eräissä tapauksissa Fincke kuninkaan puolesta lupasi säilyttää hämäläisten vanhat eräoikeudet. Tämä koski niitä eräkappaleita, joissa ei ollut viljelyskelpoista maata, mutta joihin kuului hyvää kalavettä. Vanhat omistajat olivat pyytäneet saada edelleen kalastaa noilla vesillä. Hämäläisiä koetettiin näin eräillä myönnytyksillä rauhoittaa.

Tarkastuskuntien asettaminen

Kustaa Vaasa ei tyytynyt ainoastaan antamaan Keski-Suomen erämaiden asuttamisesta yleisiä ohjeita. Sitä ryhdyttiin myös määrätietoisesti johtamaan. Tarkoitusta varten asetettiin kaksi tarkastuskuntaa. Toiseen kuuluivat Satakunnan ja Pohjanmaan laamanni Jons Knuutinpoika Kurki ja Sääksmäen kihlakunnan vouti Hannu Olavinpoika sekä toiseen Pohjanmaan tuomari Anders Vestgöte ja Hollolan kihlakunnan vouti Pelle Pietarinpoika. Paikallista asiantuntemusta edustavan jäsenen lisäksi tarkastuskuntiin oli määrätty toisena puolueeton henkilö. Kustaa Fincke myös seurasi edelleen asutustoiminnan kehitystä. Edellisen tarkastuskunnan tehtävänä oli tutkia Sääksmäen kihlakunnan talojen erämaat ja jälkimmäisen Hollolan kihlakunnan talojen erämaat. Mahdollisuuksien mukaan erämaille oli asetettava uudisasukkaita. Mainittujen kihlakuntien eteläpitäjillä, samoin kuin Hattulan kihlakunnan taloilla, ei ollut enää erämaita. Erämaita oli Sääksmäen kihlakunnan Kulsialan, Pälkäneen, Sääksmäen ja Saarioisten sekä Hollolan kihlakunnan Hauhon, Tuuloksen, Padasjoen, Jämsän ja Sysmän hallintopitäjillä. Näistä oli Kulsialan, Pälkäneen, Saarioisten, Hauhon ja Tuuloksen taloilla erämaita Vanhan Laukaan alueella. Edellä on ollut puhe Hollolan kihlakuntaan kuuluneiden Lammin ja Asikkalan pitäjien talonpoikien erämaiden joutumisesta Lammin Porkkalan kartanon yhteyteen. Osoituksena lammilaisten vanhasta eränkäynnistä oli myös sikäläisen Tirmulan kartanon omistus Sumiaisissa. Sääksmäkeen kuului jo aikaisemmin asutettu Keljon kylä.

Molemmat tarkastuskunnat kävivät henkilökohtaisesti vuoden 1552 aikana Keski-Suomen erämailla. Anders Vestgöten kuninkaalle lähettämä kirje, missä hän kertoo suorittamastaan tarkastuksesta, on säilynyt. Tarkastuksen tulos näkyy kummankin kihlakunnan osalta laaditusta erämaiden asuttamisluettelosta. Näistä on Hollolan luettelo täydellisempi. Siinä luetteloidaan nimeltä sekä asutetut että asutukseen kelpaamattomat erämaat. Tiedämme vanhan omistajan nimen ja kotipaikan sekä uudisasukkaan nimen. Sääksmäen luettelosta käy ilmi asutettujen erämaiden nimet ja uudisasukkaat. Lisäksi saamme tietää minkä pitäjän neljänneskunnan maita ne olivat olleet. Vanhat omistajat ilmoitetaan Sääksmäen kihlakunnan erämaiden vuoden 1554 verollepanoluettelossa. Erämaiden vanhoja omistussuhteita ja uudisasutusta koskevia tietoja saamme edelleen eräistä keskiaikaisista asiakirjoista, Hollolan kihlakunnan vuoden 1553 asutettuja erämaita koskevasta luettelosta, edellä mainituista kalaveron kantoluetteloista ja myöhemmistä veroluetteloista. Näiden lähteiden perusteella koetamme seuraavassa selvittää muutamien Vanhan Laukaan alueella sijainneiden erämaiden asuttamista.

Syntyneitä erämaa-alueita

Hauhon kirkonkylään on kuulunut Kuhnamojärven (Kuchna-wesij) yhden miehen kalavesi ja oravametsä. Tämä Jussi Olavinpojan omistama eräsija ei kelvannut asuttavaksi. On epävarmaa, missä se on sijainnut. Äänekosken rälssimaa ei voine tulla kysymykseen, mutta mahdollisesti sillä on tarkoitettu Kulmamojärven eteläpuolella olevaa Muhluniemen jakokuntaa. Hauholaisia asutettuja erämaita 1553 lueteltaessa Muhlunniemeä kutsuttiin Kaipianjärven erämaaksi. Uudisasukkaana oli savolainen Antti Tarvainen. Edellä on mainittu tuulokselaisen talonpojan Äänekoskella sijainneen koskiomistuksen joutumisesta vapaamiesten haltuun 1400-luvulla. Tämä rälssimaa asutettiin vasta 1607, jolloin Esko Olavinpoika Honkonen tuli Äänekoskelle lampuodiksi. Hänen sukunsa mukaan rälssitaloa ruvettiin kutsumaan Honkolaksi. Esko oli ilmeisesti kotoisin Urjalasta, missä Esko Olavinpoika -niminen mies mainitaan talollisena Honkolan kylässä 1607-1614, minkä jälkeen tämä talo yhdistettiin naapuritaloon. Äänekosken itäpuolella oli kaksi Keiteleen Suolahti -nimistä yhden miehen kalavettä ja oravametsää. Läntisempi on vastannut Kovalan ja Suomenniemen jakokuntia ja itäisempi Paatelan jakokuntaa. Toisen omisti Paavali Niilonpoika Hauhon Sotjalan kylästä ja toisen Antti Laurinpoika Joen kylästä. Ei voi ratkaista, kumman Suolahden kumpikin heistä omisti. Tarkastuskunta piti näitä erämaita asutukseen kelpaamattomina, mutta joitakin vuosia myöhemmin eräsijoilla on uudisasukkaat. Matti Arpiainen perusti 1559 Kovalan ja Antti Väisänen 1564 Paatelan talon. Molemmat suvut ovat savolaisia.

Äänekosken erämaan pohjoispuolella oli Pajulahden eli Putaan kolmen miehen erämaa. Sen omistajina oli kolme Pälkäneen eli nykyisen Sahalahden pitäjän miestä. He olivat Simo Mikonpoika Raution, Rasmus Pekanpoika Saarioisten ja Matti Laurinpoika Moltsian kylästä. Uudisasukkaaksi asettui 1554 Niilo Pekanpoika Mämmi Pälkäneen Sappeen kylästä. Tämä rakensi talonsa Pudasniemelle, joka on sama kuin uudisasukkaan mukaan nimetty Mämmenniemi. Erämaiden tarkastuksessa todettiin nykyisen Sumiaisten pitäjän alueella olleen kuusi eräsijaa. Nähtävästi niitä on ollut vielä seitsemäskin, vaikkakin se rälssiomistuksena ja asuttamattomana jätettiin luetteloimatta. Keiteleen kahden miehen kalaveden ja oravametsän omisti Heikki Olavinpoika Hauhon Nurmen kylästä. Se ei kelvannut asuttavaksi. Näyttää vaikealta sijoittaa tällaista aluetta mihinkään, joka on nimitetty suuren järven mukaan ja joka voisi siis olla missä osassa järveä tahansa. Otaksuttavasti se kuitenkin on vastannut myöhempää Syvälahden ja Pynnönsaaren jakokuntaa. Jakokuntaan kuului maata Syvälahden molemmilta puolilta lähtien Isoon Jurvoon saakka ja lisäksi Pynnönsaari sekä Keiteleen länsirantaa Lapinlahdelta Matilanvirtaan saakka. Se on helposti jaettavissa kahteen erilliseen osaan, niin kuin Keiteleen erämaakin käsitti kaksi miehen osaa.

Vanhan Laukaan alueen pohjoiskärjessä oli laaja Kertun eräsija. Se oli Hauhon Ilmoilan kylästä olevan Matti Jussinpojan omistama yhden miehen kalavesi ja oravametsä, joka tarkastuksessa katsottiin asutukseen kelpaamattomaksi. On epävarmaa, onko Jämsän Kelhän kylästä kotoisin olevan Olavi Pekanpojan omistama yhden miehen kalavesi ja oravametsä Kertunpää myös sijainnut Vanhan Laukaan alueella. Raikkaudenniemelle asettui uudisasukkaaksi 1553 Jussi Matilainen, minkä nimistä sukua asui Länsi-Savossa. Hänen talostaan tuli Matila. Kertun eräsijan ja kalaveden rajoista tehdään selkoa 1575 annetussa kaupan vahvistuksessa, johon viitattiin Sumiaisten ja Raikkauden kylien rajariidassa 1732. Ympärysrajat olivat Sorvakoski, Sorvajärvi, Pyhäjoki, Pyhäjärvi, Ruoko-ojansuu, Aitokallio, Joutsenlampi, Peiponlahden vuorenotsa, Heikisenpatsas, Juoksusaari, Raikonvirta eli nykyinen Matilanvirta, Härkäsalmi, Hautsalonpää ja jälleen Sorvakoski. Yhdistäessämme nämä paikat kartasta huomaamme, että kysymyksessä on Matilan, Savolan, Haapamäen, Pihlajamäen, Niinimäen ja Viitamäen kantatalojen muodostama jakokunta.

Äänekosken kylä

Äänekosken kylä oli yhtenä jakokuntana ja se rajoittui Hepo-ojan kiven ja Tärttävuoren välillä Muhluniemen jakokuntaan. Viitaten erääseen vuodelta 1694 olevaan tuomioon äänekoskelaiset väittivät, että heidän alueensa ulottui mainittujen rajapaikkojen välillä Hepolammille saakka, mutta tätä käsitystä ei kuitenkaan hyväksytty. Tärttävuorelta jakokunnan raja seurasi Vanhan Laukaan rajaa ja samalla Saarijärven Honkolan kylän rajaa myötäillen luoteeseen Kuhnamo-järven pohjukassa olevan Ahkiolahden yli Saviojansuuhun. Täällä se erosi Vanhan Laukaan rajasta ja meni Kuhnamo-järveä pitkin kaakkoon nykyisen Viitalan talon eteläpuolelle, mistä se Vihokuusi-nimisestä rajapaikasta kulki kannaksen yli Likolahden pohjaan sekä edelleen Kypärälahtea ja Keitelettä pitkin Risusaaren poikki. Sen jälkeen raja suuntautui koilliseen Keiteleen yli Vanhan Laukaan rajalla olevalle Lapinkankaalle sekä palasi takaisin hiukan idempänä kiertäen Risusaaren eteläisen niemen kärjen ja kulkien Häränkurkun, Äänejärven ja Äänekosken kautta Kuhnamojärvelle. Lahdenluodolta raja kääntyi länsilounaaseen ja meni Teräväniemen yli. Salaluodolta se sitten eteni vinosti Kuhnamo-järven yli Hepo-ojan kivelle.

Paadentaipaleen kylä

Paadentaipaleen kylässä oli neljä jakokuntaa: Paatela, Kovala, Suomenniemi ja Mämmenniemi. Näistä ovat ilmeisesti Kovala ja Suomenniemi muodostaneet aikaisemmin yhteisen jakokunnan. Jälkimmäinen oli kahtena kappaleena Keiteleen kahden puolen ja molemmat kappaleet näyttävät tulleen erotetuksi yhteisen jakokunnan länsiosasta. Suomenniemen talo perustettiin kruununtorppana vuonna 1618 ja erotettiin myöhemmin päätalostaan Kovalasta omaksi taloksi.

Paatelan jakokunta

Paatelan jakokunta rajoittui Tankomäen ja Korkeakosken välillä Mannilan, Korkeakosken ja Parijoensuun harjun välillä Vatian, Parijoensuun harjun ja Kuhnamo-järven (Hepo-ojankiven kohdalla) välillä Koiviston sekä Kuhnamo-järven ja Lahdenluodon välillä Äänekosken jakokuntaan. Lahdenluodolta raja jatkui kannaksen yli Keiteleen rannalle, missä rajapaikkana oli Säynätkivi. Sieltä se meni Keiteleen yli ja järven toisella puolella pienen Tussarin saaren pohjoispuolitse ja saavutti rantaviivan Kurtinkalliolla. Sieltä raja kulki suoraan Isoon Jurvoon pistävän kapean niemen kärkeen, mistä se kääntyi kaakkoon Tankomäelle.

Kovalan jakokunta

Kovalan jakokunta oli kahtena kappaleena Keiteleen molemmin puolin. Kappaleet rajoittuivat etelässä Ison Jurvon ja Kuhnamo-järven välissä Paatelan jakokuntaan. Keiteleen länsipuolella oleva rintamaa taas rajoittui lännessä Kuhnamo-järven Lahdenluodon ja Äänekosken kosken välillä Äänekosken jakokuntaan. Koskelta raja meni koilliseen Keiteleelle. Järven itäpuolisen takamaan raja kulki Keiteleen Rekolahdesta itään, sitten entisen Sumiaisten pitäjän rajaa seuraten kaakkoon sekä lopuksi Kivipyykinmäelle, Kangaslammin vuorelle ja Ison Jurvon niemeen.

Suomenniemen jakokunta

Suomenniemen jakokunnan rintamaa sijaitsi Kovalan jakokunnan rintamaan ja Äänekosken jakokunnan välissä. Jakokunnan Ukonniemen maakappale rajoittui etelässä Kovalan takamaahan sekä lännessä ja pohjoisessa Keiteleeseen. Pohjoisessa Keiteleen länsirannalla olevan Lapinkankaan ja itärannalla olevan Valkiakiven välillä jakokunta rajoittui Saarijärven Pyyrinlahden kylään. Itäraja meni Valkiakivestä Mäkilammin länsipuolitse Kovalan takamaan rajalle.

Mämmennieman jakokunta

Mämmenniemen jakokunta rajoittui etelässä Lapinkankaan ja Saviojansuun rajapaikkojen välillä Äänekosken jakokuntaan. Saviojansuulta sen raja seurasi Vanhan Laukaan rajaa aluksi pohjoiskoilliseen Rajajärvelle Saarijärven Äänekosken kylään rajoittuen. Rajajärveltä raja meni kaakkoon Petojärven luoteispäähän ja edelleen Lapinkankaan rajapaikkaan Keiteleen rannalle. Naapurina oli Saarijärven Pyyrinlahden kylä.

Jakokunnat Vanhan Laukaan koillisosassa

Erämaiden sijoitus ja jakokuntien rajat. Kartta on piirretty maanmittaushallituksen arkistossa säilytettävien isojakokarttojen mukaan. Karttaan on merkitty Laukaan vanhimmassa rippikirjassa vuosilta 1726-1731 mainitut talot ja torpat. Karttaan on väritetty 21 Muhlunniemen jakokunta, 32 Äänekosken kylä, 28 Paatelan jakokunta, 29 Kovalan jakokunta, 30 Suomenniemen jakokunta ja 31 Mämmenniemen jakokunta.